— Mitä uutta?
— Kaikki hyvin. Niin on kuin kerroit.
— Eikä sinua ole ollenkaan epäilty?
— Ole huoletta.
— Vinsentti… olkaamme iloisia tänä iltana!
Huolet huomenen
Unhottumaan,
Riemuja hetkisen
Nautitse vaan.
Kiiruhtaos
Ruusujen tuoksuun,
Viinien juoksuun…
Mutta ääneti itsekseen lisäsi Severin Franzénin suloisen laulun viimeisen säkeen:
Kaikki ne kuihtuu! Sä myös tomu oot!
Molemmat nuorukaiset, joista elämä äsken olikin vain "ruusujen tuoksua, viinien juoksua", olivat mielessään varmat, että heidän nuoruutensa ilojen aurinko kenties ainaiseksi sinä iltana painuisi mailleen. Mutta he pitivät sen tiedon salassa toisiltaan ja maailmalta; kumpikin tahtoi yksinään kantaa kohtalonsa, ja kantaa sen ääneti, pelkäämättä, valittamatta, onnellisena tiedosta, että oli pelastanut ystävänsä.
Mentiin sitten venerantaan ja lähdettiin paluumatkalle. Jonkinlainen outo, epäselvä apeus vallitsi seurassa. Sotaneuvos ja kamreeri ryhtyivät keskustelemaan politiikasta. Majuritar huvitteli vieruskumppaneitaan kuvaamalla uusimpia kesäpukuja. Ylioppilaat suunnittelivat kesänsä viettoa. Professorin rouva Riding ja hänen kolme suojattiansa vaihtoivat vain silloin tällöin jonkun sanan. Ainoastaan kerran uskalsi Amelie Ewers, peloissaan Vinsentin kasvojen oudosta ilmeestä, kuiskata hänelle: