Rehtori pudisti päätään.
— Te, herraseni, olette liian nuori ja, uskon mielelläni sen, myöskin liian kunniallinen voidaksenne valehdella hyvänkään tarkoituksen tähden, jatkoi hän. Olkaa hyvä, käykää istumaan. Ek oli antanut päällikölle kunniasanansa pantiksi, että hän tulee minun luokseni kahdeksalta, ja kello on enää vain neljää minuuttia vailla.
Severin istuutui jokseenkin yhtä mielellään kuin Meksikon ruhtinas Guatemozin muinoin laskeutui espanjalaisten tulikuumalle halstarille. Rehtori kyseli sillä välin osaaottavasti hänen ja hänen ystävänsä perhesuhteita. Jokainen kysymys oli Severinistä kuin hehkuvien pihtien nipistys.
— Kello on nyt seitsemän minuuttia yli kahdeksan, sanoi rehtori hetkisen perästä, vetäen hitaasti esille taskukellonsa. — Herra Ek näyttää unohtavan, ettei akateeminen neljännes ole tässä paikallaan.
— Jos hän on luvannut, niin hän tuleekin, vakuutti Severin. Nimittäin jos hän voi tulla, lisäsi hän, mikä ei jäänyt tarkalta rehtorilta huomaamatta.
— Mitä tarkoitatte? Onko hän sairaana?
— Ei. Mutta hän meni ulos, ja…
Severin vaikeni äkkiä.
— Se on ikävä asia, herra Björck. Mihin hän meni?
— En tiedä. Hän lähti myöhään eilen illalla eikä ole sittemmin palannut.