— No, sille kelpo pojalle se ainakin oli hyväksi; nyt hänestä voi ajan oloon tulla kunnon nimismies.
— Hirttää hänet olisi pitänyt tai armahtaa kaivoksiin. Miksi hän tunnusti? Minä seisoin oikeuden ovella, kun hän silloin tuli paitahihasillaan, märkänä kuin äsken järvestä nostettu espanjalainen villakoira, ja kuiskasin hänelle sulasta ystävyydestä korvaan: taitavaan, sanoi Kankaisen eukko, muistakaa kieltää kaikki: se on prima regula juris, lain ensimmäinen sääntö. Mutta mitä hän vastasi? Niin, pojanheittiö katsahti minuun tuikeasti kuin olisi tahtonut lävistää minut ja sitten astua tallusti oikeuspöydän ääreen ja vastasi: niin, niin, niin, aivan kuin lammas. Täytyihän siitä koko oikeuden mennä noloksi. Ja sellainen otus saa sitten vielä lievennystä tuomiosta! Minä kysyn, veliseni: mitä hyötyä on sitten laista ja lainkäyntijärjestyksestä?
— Menemmekö alas veistämölle? Professorinrouva Riding näkyy olevan tuolla laivan rantaportaitten luona. Laiva kuuluu olevan konsuli Björckin ja jollen erehdy, seisoo hän itsekin tuolla laiturilla.
Herrat menivät rantaan ja kamreeri oli arvannut oikein. Konsuli Björck oli todellakin tullut liikeasioille laivallansa, joka oli poikennut suolalla lastattuna Helsinkiin; suolan osti eräs silloisista kauppaneuvoksista, josta professori Nervander sittemmin kirjoitti seuraavan lyhyen, mutta rikassisällyksellisen hautakirjoituksen:
Hän eli, suolaa möi.
Ei muuta, ei.
Laiva oli äsken lastattu täyteen lankkuja ja oli valmis lähtemään Livornoon. Konsuli Björck oli kutsunut sukulaisensa professorinrouva Ridingin ja hänen sisarensa tyttären teelle laivaansa ja toivottamaan sille onnellista matkaa. Olipa seurassa hänen poikansakin, Severin, joka ei ollut tahtonut lähteä kaupungista ennenkuin Vinsentin kohtalo oli ratkaistu.
Konsuli Björck seisoi etukannella keskustellen nuoren merimiespukuisen miehen kanssa, joka suori köyttä, kun laivaa valmisteltiin lähtemään merelle.
Merimies oli Vinsentti Aallonhalkoja.
— Oletko todellakin eilisestä alkaen pestautunut jungmanniksi, rakas
Vinsentti? kysyi isällinen ystävä hellän vakavasti.
— Olen, vastasi nuorukainen surumielisesti hymyillen. — Eilen kello yksitoista sain tietää majesteetin päätöksen, joka avasi minulle vankihuoneen ovet, ja kello kaksitoista olin merimies. Mitä olisin voinut tehdä? Minut erotettiin yliopistosta ainiaaksi.