— Vai niin, vai kirjoittaa hän sinulle, se kunnon poika? Lemmon hauskaa tavata häntä. Lyönpä vetoa, että hän vielä menisi takaukseen puolestani. Mutta kas miten korea vene soutaa rantaan! Mitähän on sellaisillakin ihmisillä tekemistä Säästöpankin raunioilla?
Pashan kummastukseen yhtyivät kaikki läsnäolijat. Upeasti koristettu vene täynnä muukalaisen näköisiä merimiehiä laski varovasti niemen rantaan, ja maalle nousi pitkä, kreikkalaiseen univormuun puettu upseeri.
Hetkisen kuluttua olivat vanhat ystävät Severin Björck, Hiiri, ja
Vinsentti Ek, Aallonhalkoja, toistensa sylissä.
Vinsentti oli paljon muuttunut. Hänen muinoin kukkea ihonsa oli etelän auringon paahtama; hänen nuoret piirteensä olivat käyneet teräviksi ja ankariksi; hänen pitkät, mustat viiksensä tekivät hänet melkein tuntemattomaksi; hänen katseessaan, joka sinä hetkenä loisti lempeänä, oli jotakin kuninkaallisen käskevää. Siitä kaikesta huolimatta oli hänen kauniissa, miehekkäässä olemuksessaan kuvaamaton surumielisyyden leima, jota ei mikään ylpeys voi haihduttaa, ei mikään ilo lieventää, ei mikään voitto milloinkaan enää korvata — harhaan joutuneen elämän leima!
Hän tunsi sen; hänen ystävänsä ei sitä tuntenut. Ja kuitenkin saattoivat nuo kaksi, niin pitkän ajan kuluttua kohdatessaan toisensa, kumpikin sanoa toisilleen: mitä olisikaan sinusta voinut tulla ja mitä sinusta on tullut? Oi ylpeätä, mahtavaa voimaa, joka olisi voinut kantaa maansa hartioillaan kunniaan ja täyttää maailman mainetöillään! Oi suloista, rikasta, lämmintä kevättä, joka olisi voinut levittää valonsa äärettömäin ketojen yli ja saada mitä suurimmat, jaloimmat laihot kasvamaan isänmaan ja ihmiskunnan hyväksi! Mitä on tullut niistä? Ei mitään, ei mitään … hyödyttömien taistelujen arpi, sulamattomille hangille heijastunut valon välke, haihtuva huokaus, ilvehtivä unelma ja jäljettömiin häipyvä elämä!
— Minä tulin päivällä, sanoi Vinsentti vieraanvoittoisella ruotsinkielellä. — Mutta kuinka? Onko meitä vain kaksi jäljellä seitsemästä?
— Pyydän kaikkein nöyrimmästi anteeksi, herra … herra … no, lempo, sano itse, miksi sinua pitää sanoa, Aallonhalkoja!… Mutta asia onkin niin hullusti, että meitä on kolme jäljellä.
— Pasha! huudahti Vinsentti ja pudisti lujasti hänen kättään.
— No, missä on kruunusi, sinä maailman hallitsija? jatkoi Pasha tyhmän rohkeasti, mutta säpsähti Vinsentin silmien synkkää salamaa ja kiiruhti oikaisemaan erehdystään. — Minä tarkoitan — lisäsi hän nöyrästi — että sinä aina olit poikien kaunistus, kuin kruunu meidän keskellämme, ja sen tähden voisit sinä minun mielestäni soudattaa meidät yli tuonne Kaisaniemeen juomaan vanhain aikojen maljaa. Tämä on niin hirveän kuiva ja kivinen, tämä Säästöpankki nykyjään.
— Sen me teemme, vastasi Severin Björck.