Mutta Vinsentti Aallonhalkoja ei kuullut heidän sanojaan. Hän seisoi kalpeana ja äänetönnä muinoisen Amelie Ewersin rinnalla, joka oli hänet nähdessään vaipunut tajuttomana tyttärensä syliin.
— Kuulepas mitä minä sanon, Aallonhalkoja! kuiskasi repaleinen kumppani hiljaa hänen korvaansa. — Hän … mikset ottanut häntä? Miksi lähdit kuin narri onnesi mailta?… Hän ei ole koskaan rakastanut ketään muuta kuin sinua!
Vinsentti Aallonhalkoja ei vastannut. Sama kyynel, joka kerran vieri kenenkään näkemättä purjeeseen, tunkeutui uudelleen vastustamattomasti esiin hänen tummasta silmästään. Samassa kajahti ylioppilaslaulu raikkaana ja täyteläisenä lahden toiselta puolen Kaisaniemen puiston vihreältä rannalta:
Riemun ruususet taimi ei konsana mullassa maan;
Lempihän itsekin sydänrauhas karkoittaa.
Kentillä uskon ja toivon ne vaan
Iäti kukkia luovat.
Kuule kuinka henget niistä suloviestin tuovat!
AULANGON PASTORINVAALI
Suomentanut Aatto S.
1. MAANTIELLÄ.
Pilvisenä, lumisena iltapäivänä joulukuussa vuonna 185— lähestyivät Aulangon[9] pitäjän kirkkoa sellaiset leveät ja kevyet ajoneuvot, jotka Etelä-Suomessa tunnetaan Uskelan rekien nimellä. Pitäjä on maamme länsiosan suurimpia. Lakkaamattomasta lumisateesta ja pyryilmasta olivat tiet jo toista viikkoa olleet melkein mahdottomat kulkea, ja lumireet olivat turhaan koettaneet tasoitella yhä uudelleen kasaantuvia kinoksia. Hitaasti ja vaivalloisesti taivalsi pieni, avonainen reki toivottomalta näyttävää tietä, sillä lumi täytti täyttämistään vieläkin kaikki niiden harvojen matkustavaisten jäljet, jotka ennen pyryn alkamista olivat uskaltautuneet hankalan kelin varaan. Lyhyt talvipäivä alkoi jo pimetä eikä vieläkään ruvennut tuossa metsäisessä seudussa näköala avartumaan kirkon viereiselle tasangolle lumipukuisten kuusien ja koivujen välitse.
Reen etuistuimella istui vanha kyytimies, jolla oli yllään lammasnahkainen, muinoin valkoinen turkki ja päässään ruskea, koirannahkainen lakki, ja joka lakkaamatta maiskautti suullaan hoputtaakseen hevosta ja lyödä sivalsi näön vuoksi silloin tällöin lyhytvartisella ruoskallaan kinoksia. Reen peräpuolella istui yksinään mies, joka mustasta kalmukkilaisturkista ja sisustetusta hylkeennahkalakistaan päättäen oli jonkinlainen herrasmies, vaikka vain halpa-arvoista tai vaatimatonta lajia, koska hän ulkoasunsa puolesta hyvin vähän erosi kyytimiehestänsä. Pyryisen ilman halki tunkeutui ajoittain heikko kuun säde valaisten nuoren, noin kolmikymmenvuotiaan miehen kalvaita kasvoja ja kuvastuen hänen suuriin, kirkkaisiin silmiinsä. Matkustaja kumartui tuon tuostakin vähän malttamattoman näköisenä katsomaan sivulle, eikö jo metsä kenties loppuisi, ja aloitti, saadakseen ajan paremmin kulumaan, suomeksi seuraavan keskustelun kyytimiehen kanssa.
— Onko vielä pitkältikin pappilaan?