— No, Talvinen toki lienee kaikin puolin kunnossa — jatkoi kyytimies sivaltaen ruoskallansa ilmaan — sehän on lukkarin puustelli. Ja lukkari on rikas; hänellä on kaikista suurin viinapolttimo, vaikka sanovat hänen vain olevan nimenä ja pastorin saavan voitot.
— Mutta mitä tehdään niin suunnattoman paljolla viinalla?
— Mitäkö tehdään? Rahaa tietysti. Täältä lähetetään monta kuormaa pohjoiseen päin. Siten sanotaan maanviljelyksen kannattavan parhaiten, ja lehmät elätetään rankilla.
— Onko kylä siis tullut rikkaaksi viinallaan?
— Ptruu, hevonen, hiljaa sillan päässä! Rikkaaksiko? Mitä vielä! Isä kokoo ja poika juo sen suihinsa. Mutta tässä on kirkko.
Matkustaja kumartui sivulle ja katseli niin hyvin kuin pimeässä saattoi suurta, harmaata, terävätornista rakennusta.
— Onko se hyvässä kunnossa? kysyi hän.
— Se aiottiin maalata ja kalkita siihen aikaan, kun minä kävin rippikoulua, ja siitä saattaa nyt olla neljäkymmentä vuotta, vastasi mies. Rovastivainaja halusi kaiken hienoksi siihen aikaan. Mutta samalla kertaa oli silloin pappila uudestaan rakennettava, ja kuka jaksaa yht'aikaa kaikkea? Pastori on sitten koonnut yksitoista vuotta kirkonkassaa ja lupaa rakentaa meille uuden kirkon aivan kuin ilmaiseksi, kun hän kerran pääsee kirkkoherraksi. Nykyjään tuulee sinne yhdestä nurkasta kerrallaan, aina sen mukaan, onko tuuli päivän vaiko pohjan puolella; mutta muuten on erotus se, että siihen kesäisin sataa vettä mutta talvisin lunta. Kuolleet eivät valita kirkon lattian alla. Mutta tuolla on pappila oikealle tiestä. Eihän köyhän miehen sovi antaa hyvää neuvoa…
— Hyvä neuvo on meille kaikille kuin lyhty pimeässä.
— En minä sano mitään. Mutta jos olisin maisterin sijassa, asuisin mieluummin Kiven Matin köyhässä torpassa kuin Aulangon suuressa ja rikkaassa kaksikerroksisessa pappilassa.