— Kiitos neuvosta, kunnon Matti; mutta minut on määrätty hoitamaan pastorin virkaa, ja silloin minun on asuttava pappilassa. Hauskaa se ei ole, mutta käynee se toki sentään päinsä.
— Kaikki käy, ja myllykin käy, kunnes sulkuluukku lasketaan. Jos maisterin nyt kerran täytyy asua siellä, niin antakaa anteeksi rohkeuteni, mutta silmät ja korvat ovat toisinaan haitaksi. Kun mamseli Apollonia sanoo: korppi on valkea, niin vastatkaa: valkeahan se on. Kun hän puhuu rovastivainajasta, minkä hän tekee joka kerran, kun suunsa avaa, niin älkää koskaan kyselkö; ottakaa kaikki täydestä. Jos hän sanoo jotakin pastori Idegranista, niin vastatkaa, että hän on oikea loiste ja valo. Ja jos hän kysyy jotakin teistä itsestänne, niin vastatkaa, että aiotte hankkiutua pois kohta uuden vuoden perästä.
— Senpähän saamme sitten nähdä, hyvä Matti. Vaiti minä saatan olla, mutta en valehdella. Rehellisyys maan perii.
— Rehellisyys on, jos saan sanoa, yölepakko, joka lentää itsensä kuoliaaksi mitä valkaistua seinää vasten tahansa. Vielä eräs asia: älkää koskaan hiiskahtako halaistua sanaa rovastivainajan lapsista!
— Eikö kaksi tai kolme niistä asu pappilassa?
— En minä tiedä mitään. En minä ole sanonut mitään. Ehkei rovastivainajalla ollut lapsia ensinkään. Kesällä pestiin kerran vaatteita pappilassa; pienen lapsen paidan puhalsi tuuli nuoralta lankkuaidan toiselle puolelle. Sipuri-Sanna, ruotimummo, sattui astumaan ohitse, otti paidan ja vei sen mamseli Apollonialle. Mutta kas, silloin hän sai palkaksi tuikean katseen, ja viikon perästä toimittivat hänet hoidettavaksi erääseen mustalaisjoukkueeseen kolmen penikulman päähän täältä. Niin, miksei antanut paidan olla paikoillaan? Siitä ei ollut paljoa muuta kuin riekale jäljellä, ja kaulus oli rikki pureskeltu… Siivosti nyt, hevonen, käännypäs koreasti!
Miehen huutaessa viime sanoja kääntyi reki pahasti umpeen tuiskunneelle kujalle ja pysähtyi kohta suureen pihaan kaksikerroksisen rakennuksen eteen. Ensi silmäyksellä se näytti autiolta, jopa vastenmieliseltäkin. Vihainen kahlekoira haukkui keittiön portailla. Talon monista ikkunoista oli vain kaksi tai kolme alakerroksessa heikosti valaistu; eräästä yläkerroksen nurkkaikkunasta näkyi vielä heikompi valon tuike tumman käärekaihtimen reunasta, mutta se katosi kohta.
Matkustaja nousi reestä ja meni suurille portaille. Eteisen ovi oli lukossa. Hän kolkutti. Ei kukaan avannut.
— Menkää keittiöön sanomaan, että täällä on matkustaja, sanoi nuori pappi kyytimiehelle, joka oli riisunut hevosensa ja jolla näytti olevan kova kiire lähteä tiehensä.
— Kuulkaas, herra maisteri — vastasi Kiven Matti — minä unohdin erään asian. Olkaa hyvä älkääkä sanoko kellekään, että minä olin kyydissä. Saanko olla rohkea ja pyytää kyytirahat?