— Siinä oli omat mutkansa. Talvinen on aikoinaan ollut Ödmark-vainajan kasvinkumppani, ja Ödmark oli vapaamuurari; hän piti omiensa puolta…
— Vapaamuurariko? Ja luterilainen pappi!
— Niin, miksikä ei? Koko maailmahan tiesi, että kaikki Kaarle XIII:n suosikit olivat vapaamuurareita, ja ne, jotka eivät olleet, kiiruhtivat rupeamaan niin pian kuin mahdollista, pysyäkseen armon päivänpaisteessa. Ödmark-vainajalla oli hyvin korkea arvo heidän keskuudessaan, ja sentähden hänen melkoinen omaisuutensa hupeni Tukholman suureen lastentaloon ja muihin vapaamuurarien laupeudentöihin. Ei ole killinkiä eikä kopeekkaakaan omaisuutta tallella. Kaikki menee vasarakaupalla veloista. Mutta palataksemme virkatoimituksiin, saatamme alkaa jakamalla saarnavuorot ja ripit keskenämme; kyllä täällä on työtä kahdellekin, herra maisteri! Sitten syömme yhdessä päivällistä ja iltapäivällä silmäilemme kirkonkirjoja ja vaivaishoitoa, mikäli niitä tarvitsee tuntea.
Papit istuutuivat sitten kirjoituspöydän ääreen almanakka kädessä jakamaan tehtäviään, ja huomattiin jo välttämättömimmän ulkonaisen seurakunnan hoidon, kuten kansliatöiden, vaivaishoidon, väkilukutaulujen teon ja muiden semmoisen vaativan melkein koko heidän aikansa. Mitä siitä sitten jäi niin sekalaisen seurakunnan sielunhoitoon, oli toinen juttu.
Iltapäivällä kappalainen näytteli vieraalleen koko taloansa, tallit, navetat, juustokamarit, myllyt, riihet, pajat, silppukoneet, ja elleivät kaikki pellot ja niityt olisi olleet paksun lumen peitossa, olisi kävelyä epäilemättä jatkettu aivan puustellin äärimmäiseen raja-aitaan asti. Mutta olipa siinä sitten näyttelemistäkin. Ei ollut maisteri Stjernkors, vaikka hän pitikin itseään hyvin käytännöllisenä miehenä, koskaan osannut aavistaakaan sellaista järjestystä ihan joka askelella. Aulangon kappalaisen talo oli jonkinlainen hyvin järjestetyn maanviljelyksen mallikartano, ja ainoa muistutus, minkä äsken tullut vieras salaa itsekseen lisäsi, oli se, että kappalainen, pastori Idegran ehkä oli liian uuttera ja liian harvinaisen hyvä maanviljelijä voidakseen olla yhtä uuttera ja yhtä erinomainen kirkon palvelija.
Kello oli jo seitsemän tai kahdeksan illalla, kun Erland Stjernkors palasi pappilaan kappalaisen rengin kyyditsemänä komeassa reessä ja hyvin hoidetulla hevosella. Hänen päänsä oli täynnä uusia aikeita ja huolia; hän ei ollut tyytyväinen eikä tyytymätön; hän tunsi olevansa yksin, tarvitsevansa ystävän tai ainakin palvelijan, johon voisi täydellisesti luottaa. Hänen virkaveljensä oli maailman mies, järjestyksen mies; mutta mitä hän vielä sen lisäksi oli? Sitä ei ollut suinkaan helppo saada selville. Stjernkors päätti käyttää hyväkseen hänen taitavuuttaan ulkonaisissa tehtävissä ja ottaa omaksi huolekseen vaikeamman ja vastuunalaisemman toimen, koettaa johdattaa kauas harhateille eksynyttä laumaa oikean paimenen luo.
Kohta hän istui taas rovasti Ödmarkin entisessä työhuoneessa. Ödmark…? Niin, tuon miehen pitkä elämä, näyttipä se ihmisistä miten runsaasti tahansa kuninkaan armon, rikkauden, kauneuden, ilon ja nautintojen kultaamalta, mitä se oli ollut muuta kuin synkkä erämaa?[10] Olikohan siinä ollut ainoatakaan elävää vesipuroa levittämässä ympärilleen vehreyttä ja suloutta? Missä oli se sato, mikä niin pitkän elämäntyön, niin paljon voiman, hyvän terveyden ja suuren vaikutuskyvyn olisi pitänyt kantaa? Ja missä oli nyt kaikki se kuninkaan suosio, kaikki ne aarteet ja nautinnot, joita kuolevaiset sanovat kunniaksi ja onneksi ja jotka varmaan aikoinaan olivat herättäneet monessa kateutta? Kaikki oli poissa, maassa multana, lumen peitossa ihmisten riistämänä ja raastamana, pilkkaamana ja unohtamana — todellakin erämaa! Erämaa, missä kenties oli raatelevia petojakin, joita ei kukaan tuntenut? Yön pimeys ei tiennyt vastata siihen.
Erland Stjernkors otti raamattunsa ja etsi satamaa harhaileville ajatuksilleen. Hän löysi sen ja tyyntyi.
Hänelle katettiin illallispöytä viereiseen huoneeseen, hänelle yksin.
— Missä on mamseli Durin?