— Häntä kupataan saunassa.
— Onko hän kipeä?
— Hän kuppauttaa kerran viikossa.
Siihen ei ollut mitään sanomista. Moni uskoi silloin ja uskoo ehkä vieläkin semmoista menettelyä parhaaksi varokeinoksi kaikkia tauteja vastaan.
Stjernkors kävi levolle ja sammutti kynttilän. Tuskin hän oli katsahtanut jäiseen ikkunaan, kun huomasi varjon. Se näkyi tällä kertaa aivan selvästi kuun valossa ja oli kuin naisen pää kampoineen ja hiussuortuvineen.
— Juuri niin — sanoi nuori pappi ihan tyynesti itsekseen — tuossa ainekset, joista monikin kummitus on tehty! Ota palanen yötä, palanen yksinäisyyttä, palanen mielikuvitusta; valele niitä hiukan kuun valolla ja sovita kaiken sen keskelle puunrungon varjo, josta voit mielinmäärin muodostaa päättömän ruumiin tai ruumiittoman pään, ja kummitus on valmis. Tuntematon olento, sinä siinä ikkunan ruudulla, toivotan sinulle hyvää yötä…
Kohta Erland Stjernkors oli unen helmoissa.
Hän oli maannut melkein yhtä kauan ja kuu oli siirtynyt melkein yhtä paljon kuin edellisenä yönä, kun hän aivan samalla lailla heräsi siitä, että joku pani kätensä hänen otsalleen. Hän nousi istualleen ja näki saman lapsen yhtä kevyesti puettuna seisovan aivan päänalusen vieressä.
— Huomenna tarvitsemme me sinua, sanoi lapsi.
Stjernkors oli vaiti. Hän tahtoi päästä varmuuteen siitä, että kaikki oli unta. Mutta lapsi jatkoi: