— Kiitoksia. Tänään minun on mahdotonta, se kunnia täytyy jättää.
— Minulle se on kunnia eikä teille. Mutta eiköhän huomenna päivälliselle? Ödmark-vainajalla oli tapana sanoa — no mutta, Haukkilan Petteri, etkö häpeä, kun tulet sisään lakki päässä? — että terveellisin elintapa on ottaa kuminansekainen karvas naukku aamulla ennen saarnaa, mutta jäljestä piti olla pomeranssia tai anista. Minun eukkoni sen asian kyllä ymmärtää, herra maisteri. Mutta kenties häiritsen?
— Minä tulen mielelläni huomenna päivälliselle.
— Sepä erinomaista. Ödmark-vainajalla ei ollut iloa muijistaan, mutta kyllä ne olivatkin, meidän kesken sanoen, oikeita kiusanhenkiä kaikki neljä. Ei kukaan heistä ymmärtänyt musiikkia, herra maisteri. Ei sitten hitustakaan korvaa. Minun tallipässilläni oli enemmän musiikkiaistia kuin heillä kaikilla neljällä yhteensä. Sentähden — voi, juutas tuota minun luuvaloani; nyt tulee taaskin huono ilma — niin tulivat kaikki lapset hulluiksi. Mutta kenties millä häir…
— Jäikö rovasti Ödmarkilta lapsia eloon?
Tuo aavistamaton kysymys sulki kuin myllynsulku ihan kerrassaan pienen, kaljupäisen miehen tulvillaan olevan sanasäkin. Hän katsahti neuvottomana ympärilleen eikä vastannut.
Erland Stjernkors oli toistamaisillaan kysymyksensä, kun huomasi ovella nuoren, kalpean, repaleisen, mustatukkaisen miehen, joka hyvin innokkaalla ja paljon tarkoittavalla viittauksella pyysi häntä vaikenemaan. Kysymys jäi uudistamatta, ja kohta huomattiin patruuna Arvelinin ihan hiljaa korjautuneen tiehensä.
— Kuka sinä olet? kysyi Stjernkors mustalta mieheltä, kun tuli hänen vuoronsa ja kaikki muut olivat lähteneet huoneesta.
— Isäni poika, kuului rohkea vastaus. — Muutamat sanovat minua Pamppuriksi, toiset Bredströmiksi, muutamat Joosuaksi. Minä en tiedä, kuka on oikeassa. Muuten olen hevosenkengittäjä silloin, kun ei ole muuta tekemistä.
— Oletko mustalainen?