— Sanovathan ne minua niin mustaksi, etten ole oikein valkoinen. Mutta se ei lähde ihmisistä Venäjän saippualla.
— Oletko sinä kastettu ja oletko käynyt rippikoulun?
— Sitä en tiedä.
— Onko sinulla papinkirjaa?
— Sitähän minä nyt juuri pyytäisin. En kuulutuksiinpanoa varten; sitä saatan vielä odottaa viisi- tai kuusikymmentä vuotta, kunnes saan tarpeeksi varoja. Mutta päästäkseni kengittämään hevosia Tampereen markkinoille. Nimismiehet ja viskaalit ovat ruvenneet oikullisiksi tähän aikaan.
— Oletko sinä tämän pitäjän kirjoissa? Jonkinlainen mainetodistus pitää sinulla olla näytettävänä.
— Minusta on siinä kylliksi, että olen kirjoitettu maailman suureen kirjaan. Etsikää tänä iltana tähdistä, ehkäpä löytyy minun mainetodistukseni. Maisteri voisi kirjoittaa: täten todistetaan, että Joosua, tai mikä hänen nimensä lienee, on ihminen eikä ole luotu kantamaan rautoja jaloissaan. Taikka: täten todistetaan, että Bredström on elävä olento, jonka täytyy saada syödä, koska hän muuten kuolee nälkään. Ellei kelpaa, saattaa maisteri kirjoittaa: täten todistetaan, että Pamppuri on minun renkini.
Erland Stjernkors tarkasteli nuorukaista ja muisteli nähneensä hänet joskus ennen. Nuoren mustalaisen kasvoissa — sillä kahtakymmentä vuotta vanhempi hän ei voinut olla — näkyi niin paljon uskaliaisuutta, viekkautta, uhkamielisyyttä ja kuitenkin samalla niin ilmeinen vilahdus jonkinlaista hyvyyttä, että Stjernkors päätti koetella häntä.
— Tässä saat muutaman kopeekan; mene tiehesi, ja tule takaisin ylihuomenna.
Niin sanoen hän oli ottavinaan taskustaan muutamia vaskirahoja ja ojensi ne mustalaiselle kiireessä muka huomaamatta, että niiden joukossa oli hopearupla.