— Kiitoksia, maisteri; sillä saa juuri hevosen takajalat kengitetyksi; mutta jos tahdotte panettaa hevosenne hopeakenkään, niin saatte naulata tähän pari ruplaa lisäksi, vastasi mustalainen ja tarjosi hopearahaa takaisin.
— Hyvä, hyvä, sanoi Stjernkors, pidä vain hyvänäsi, mitä olet saanut, olkoon se pestinä. Kun opin paremmin tuntemaan sinua, niin otan sinut ehkä kokeeksi palvelukseeni.
Joosua suuteli hänen kättään ja oli kuin suunniltaan ilosta. Mutta samassa hän näytti muistavan jotakin, katsahti urkkien joka puolelle huonetta, löi itseään korvalle niin että läjähti, ja juoksi sitten huutaen tiehensä, aivan kuin hänet olisi oikein kouraantuntuvalla tavalla ajettu ulos ovesta, jättäen uuden isäntänsä kykynsä mukaan selittelemään niin outoa palveluksen ensi opinnäytettä.
Päivä kului virkatoimissa, ja vasta illalla Erland Stjernkors sai aikaa seuraavan päivän tuliaissaarnan valmistamiseen. Läheisen keittiökamarin kello oli jo lyönyt kaksitoista, kynttilät paloivat himmeinä huoneessa, ja nuori saarnamies istui vaipuneena mietiskelemään Johanneksen todistusta, joka oli sunnuntain evankeliumin tekstinä. Silloin laskeutui taaskin käsi keveästi hänen olkapäällensä ja sama lapsi, joka edellisinäkin öinä oli näyttäytynyt, seisoi taaskin liinavaatteihin puettuna hänen edessään.
— Mikset usko minua? Mikset tule meidän luoksemme? kysyi lapsi puoleksi nuhtelevalla, puoleksi rukoilevalla äänellä.
Stjernkors näki siinä aivan selvästi edessään saman näyn, jonka hän oli ennen nähnyt yön hämärässä. Kalvaan, kauniin, vaaleakiharaisen, noin kymmenen tai korkeintaan kahdentoista vuoden vanhan lapsen — sen lempeät sinisilmät olivat auki, liikkumatta tuijottaen ne katselivat eteensä. Se ei ollut mikään mielikuvituksen luoma, ei mikään uni, ei mikään kummitus — se oli todellinen elävä olento, mutta unissaan kulkija.
9. YÖLLISIÄ HAVAINTOJA.
Erland Stjernkors katseli tarkemmin nukkuvaa lasta.
Siinä ei ollut mitään peloittavaa; kasvot olivat lempeät ja kauniit; vain avonaiset, liikkumattomat silmät osoittivat, ettei lapsi tiennyt mitään ulkonaisesta maailmasta. Selvästi näkyi, että sielun silmät olivat suunnattuina unimaailmaan, jolla kuitenkin oli jokin selittämätön yhteys todellisen elämän kanssa.
— Ketä sinä etsit? kysyi Erland tarttuen varovasti lapsen käteen, sillä hän tiesi, että äkillinen herääminen sellaisesta tilasta saattaa aiheuttaa kouristuksia tai muita vaarallisia seurauksia.