Ei pieninkään kasvojen ilme osoittanut, että lapsi olisi ymmärtänyt hänen kysymystään. Mutta se näytti kuuntelevan kuin jotakin kaukaa tulevaa ääntä ja kuiskasi, useasti vaieten välillä, muutamia tuskin kuuluvia sanoja:
— Sinäkö siinä olet, Beata?… Kyllä, kyllä, minä tulen kohta…
Saanko pyytää häntä tulemaan luoksemme?… Kiitoksia, se oli hauskaa…
Nyt minä tulen…
Samassa puikahti keveä valkoinen olento kummastuneen katsojan edestä suoraan seinän läpi ja katosi.
Mutta vaikka Erland Stjernkors ei olisikaan ollut käytännöllisesti ymmärtäväinen mies, niinkuin hän oli, oli hän liian selvästi nähnyt vieressään lihaa ja verta olevan olennon voidakseen uskoa "silmänkääntäjän" mainiota temppua, seinän läpi ajamista. Hän tarkkasi, miltä kohtaa lapsi katosi; paikka oli aivan sen suuren kuvataulun vieressä, joka esitti Davidia harppuineen. Hän valaisi kynttilällä sitä kohtaa ja huomasi isonlaisen tapettioven, joka aukeni ulos päin. Mukavuuksia tarjoavassa huoneessa ei tuollainen ovi suinkaan ollut mikään harvinaisuus; mutta joko sattumalta tai vartavasten oli se sovitettu niin tarkasti, ettei sen liitoksia voinut huomata heikossa valaistuksessa.
Uteliaisuus, sääli, ehkäpä myöskin epäselvä aavistus siitä, että häntä jollakin tavoin tarvittiin, kaikki se sai Stjernkorsin arvelematta lähtemään kiiruhtavan olennon jälkeen. Kylmä ilma virtaili häntä vastaan. Hänen edessään olevat pimeät portaat veivät ylöspäin; hän luki astuimet; niitä oli kahdeksankolmatta. Portaiden toisessa päässä oli lukitsematon ovi, oven takana kylmä eteinen ja siinä pieni ikkuna. Eteisestä johti toinen ovi kartanon yläkertaan, mutta se oli lukossa, ja siihen näyttivät kaikki salaperäisen lapsen jäljet päättyvän.
Jo oli Stjernkors kääntymäisillään tyytymättömänä takaisin, kun hän oli kuulevinaan hiljaista rapinaa ikkunan takaa. Hän katsahti ulos ja näki himmeässä valossa aivan selvästi saman keveän, valkoisen olennon kiipeävän notkein liikkein alas tikapuita, jotka sillä kohdalla olivat kattoa vasten pystyssä. Sitten olento kulki kepeästi pihan yli ja edelleen toisia tikapuita myöten ylös, jotka olivat pystyssä suuren rakennuksen vastakkaista päätyä vasten; siinä se katosi vihdoin päädyn varjoon, niin ettei saattanut huomata, mihin päin se edelleen meni.
Talvinen ilma henkäili jääkylmänä ikkunasta. Sellaisessa pakkasessa oli siis pieni unissakävijäraukka kulkenut pitkän, vaarallisen matkansa paljain päin, paljain jaloin ja ohuissa liinavaatteissa!
Erland Stjernkorsia värisytti. Mitä hänen oli tehtävä? Tuliko hänen herättää joku talon väestä? Pitikö hänen heti paikalla samaa vaarallista tietä myöten koettaa saavuttaa onneton lapsi, joka epäilemättä oli hengenvaarallisesti vilustunut?
Ennenkuin hän vielä oli ehtinyt tehdä päätöstänsä, näki hän miehen varovasti hiipivän esiin saman nurkan luota, jonka taa lapsi oli kadonnut. Hän kuuli kahlekoiran murisevan, mutta taas vaikenevan; samassa hän tunsi mustalaisen, joka aamupäivällä oli ollut pyytämässä hänen suojelustaan.
— Joosua! sanoi hän hiljaa.