— Todellakin!
— Niin, mitäpä hullutuksia ei olisikaan valmis tekemään kahdenkolmatta iässä! Onneksi ei hänen mieleensä juolahtanut panna rakkauttani niin kovalle koetukselle. Pariisissa eletään vain kutakin päivää varten kerrallaan. Ei kumpikaan meistä ajatellut tulevaisuutta, kun eräänä päivänä jouduimme riitaan pienestä sylikoirasta. Minä olin antanut hänelle mitä sievimmän pienen gascognalaiskoiran, joka tuskin oli rottaa suurempi, ja sillä oli siselöitty, hopeinen kaulavyö; minä tahdoin antaa sille nimen Bébé, mutta Susanna oli saanut päähänsä, että nimeksi oli pantava Jaakko. Ymmärrättehän, ettei se nimi minusta ollut oikein sopiva… Susanna oli itsepäinen pikku hupsu, jolla keikarimaisten à la régence suortuviensa alla oli vain tavallinen, pieni, tyhjä tytön pää. Sana syntyi sanasta, ja lopuksi tuli ero. Liian myöhäistä oli lähteä Sisiliaa valloittamaan, purjehdin sen sijaan vaaralliselle retkelle Skotlantiin, mutta tuon mitättömän romaanin seuraukset olivat onneksi minulle, muuten en olisi sen kertomisella väsyttänyt teitä. Olin kyllästynyt tunteilla leikkimään ja pidin vastedes paremmin varani. Paitsi ruhtinatar Dolgorukia…
— Tietysti arvokkaampi rakkaus…
— Epäilenpä sitä. Dolgorukit olivat 1729 Venäjän mahtavin suku. Nuori tsaari Pietari II oli kihloissa sotamarsalkka Dolgorukin tyttären kanssa. Tuo kaikkivaltias mahtaja tarjosi minulle sisarensa tytärtä puolisoksi, ja tunnustan, että hetkisen ajattelin ottaa kyllä tarjouksen vastaan. Tyttö oli kaunis, nerokas ja kunnianhimoinen … niinkuin te, mademoiselle.
— Ja ruhtinatar, mylord.
— Miksi ei? Liitto tuon mahtavan suvun kanssa ja keisarillisen perheen sukulaisuus olisivat avanneet minulle mitä loistavimman uran Venäjällä, jos muuten kukaan kuolevainen voi edeltäpäin arvata tulevaisuuttaan tuossa maassa, missä tänään saattaa olla valtaistuimen portaalla ja huomenna kenties jo nääntyä Siperian erämaissa. Minä ajattelin todellakin tuota edullista liittoa, mutta kun eräänä päivänä menin tervehtimään ruhtinatarta, näin eteisessä nuoren orjatytön, jota raastettiin pois puoli alastomana ja jonka paljaat hartiat vuotivat verta hirveitten ruoskaniskujen jäljiltä. Kysyin, mitä tuo onneton oli tehnyt, ja sain kuulla hänen särkeneen kiinanposliinisen maljakon. Häntä oli rangaistu ruhtinattaren omasta käskystä ja, häpeä sanoa, osaksi hänen omalla kädelläänkin. Sen arvaatte, että minä käännyin heti takaisin eteiskäytävästä, enkä siitä hetkestä asti enää nähnyt tuota julmaa naista. Ei siinä kylliksi, että on kauneutta, neroa ja kunnianhimoa: pitää myöskin olla sydän … niinkuin teillä, mademoiselle.
— Joko olette päässyt loppuun, mylord?
— Joko teitä väsyttää kuulla? Ah, mademoiselle, kun olen kiusannut teitä näillä mielettömyyksieni ja kiusausteni muistoilla, niin olen tehnyt sen vain, jotta ymmärtäisitte, millä oikeudella te olette anastanut niin ainutlaatuisen ja kiistämättömän paikan sotilaan sydämessä. Jos olisin rakastanut teitä kahdenkymmenen vuoden iässä, kukapa olisi silloin taannut, että olisin rakastanut teitä vielä kolmen- tai neljänkymmenen vanhana? Ja jos olisitte ollut ylhäissukuinen nainen, jonkun kuninkaan tai keisarin sukulainen, kukapa olisi vakuuttanut minulle, ettei kaikkien noiden sukuperän, neron ja kauneuden avujen takana olisi piillyt julma sydän, joka kerran raatelisi oman sydämeni? Mutta minä en ole nuori, ettekä te ole ruhtinatar. Te ette voi kätkeytyä minun näkyvistäni minkään naamarin taa, ja minä, joka olen kokenut elämää, joka olen yksin mielettömyyksistänikin ottanut oppia, minä olen teissä löytänyt ainoan naisen, jota milloinkaan olen todella rakastanut, paitsi äitiäni. Te olette minusta elämän korkein ja paras, lukuunottamatta kunniaa, eikä sekään voi kilpailla teidän kanssanne, sillä te olette ainoa nainen, joka olette minun arvoiseni. Uskotteko minua nyt, kun sanon teille, etten minä enää voi elää ilman teitä, ettei mikään muu kuin kuolema voi meitä erottaa toisistamme? Ja jos sen uskotte, mademoiselle … jos siinä on teille kylliksi, että Jaakko Keith antaa teille vastalahjaksi onnestaan miehen sanan, sotilaan kunnioituksen, koko jäljellä olevan elämänsä ja koko sydämensä … niin älkää sitten pyytäkö mitään muuta, minä olen antanut teille kaikki, mitä voin antaa.
Eeva nousi taaskin istuimelta. Jokainen sana oli mennyt hänen sielunsa lävitse kuin hehkuva nuoli. Hän tunsi, että hänen sisimmässään oli voima, joka kavalsi hänet ja melkein vastustamattomasti pakotti heittäytymään tuon miehen syliin ja sanomaan: ei, ei, ei, siinä on kylliksi, en pyydä mitään muuta!… Mutta niin valtavana oli hänen mielessään vielä vaikutelma, jonka Iisakki Alanuksen tapaaminen oli aiheuttanut, että hän antoi jo kohotettujen käsiensä vaipua alas, tukahutti kavaltavan sydämensä sanat, jotka nousivat hänen huulilleen, ja vastasi:
— Kaikki, paitsi nimeänne, mylord!