— Niin, sanoi Keith ehkä ylhäisemmin kuin itse tiesi tai tahtoikaan. Minä olen tarjonnut teille kaikki, mitä voin tarjota. Nimeni ei ole yksin minun omani, se on sukumme oma.
— Te olette oikeassa, vastasi Eeva Merthen, nyt yhtä ylpeänä kuin Keith itsekin. Nimi ei ole yksin meidän omamme. Häväisty nimi häpäisee samalla kaikkia, joilla on sama nimi. Minä en tiedä siihen nähden, mylord, mitään erotusta ylhäisimmän ja alhaisimman välillä, jotka tahtovat kantaa nimeään kunnialla.
Keithin alahuuli venyi ylähuulta pitemmälle. Se oli ominaista hänen suvulleen niinkuin sen sanotaan olleen Habsburg-suvussakin.
— Mademoiselle — sanoi hän koettaen hymyillä — minä käsitän tunteenne, vaikka ne minusta olisivat kohtuuttomat kenen tahansa muun tuntemina kuin teidän. Te olette syntynyt kantamaan kruunua, ja jos luonnon sukuoikeus olisi tunnustettu, olisi mikä muu nimi hyvänsä kuin kuninkaallinen liian vähäinen teille. Meidän täytyy, oli miten oli, taipua aikamme ennakkoluuloihin. Mitä hyödyttäisi tavoitella nimeä, kun todella jo omistaa kaikki sen edut? Teidän kaltaisenne suuret sielut ovat kaikkea näennäistä korkeammalla.
— Minä pidän teidän sieluanne, mylord, yhtä ylevänä kuin omaani.
— Hyvä. Minä otan aateliskirjani teiltä niinkuin olisin saanut sen Skotlannin kuningattarelta. Mutta yhdessä suhteessa te olette vapaampi kuin minä. Isänne tosin sanoi minulle, että teidän sukunne polveutuu vanhasta böömiläisestä aatelissuvusta. Mutta teidän ei ole niinkuin minun vastattava aateluudestanne Skotlannin yhdeksän lordimarsalkan edessä suoraan alenevassa polvessa. Se on vastuu, jota teidän kannaltanne katsoen voi surkutella, mutta josta minä en pääse vapaaksi.
— No niin, mylord, enkä minä enää olisi teidän kaltaisenne miehen arvoinen, jos vielä kiistelisin siitä. Suvaitkaa nyt myöskin kuulla minua yhtä hyväsydämisenä kuin olette kohdellut minua aina siitä asti, kun ensi kerran kohtasimme toisemme Paimiossa. Minä en ole koskaan elämässäni unohtava, että te olette kunnioittanut minua antamalla minulle suuren miehen rakkauden. Minä olen rakastanut teitä niinkuin saattaa rakastaa vain suurta, jaloa, ylevää tässä elämässä … ei, älkää keskeyttäkö, minä rakastan teitä vielä, en ole koskaan elinpäivinäni lakkaava teitä rakastamasta! Mutta teidän omanne voin minä olla ainoastaan puolisonanne. Ah … hetkiseksi minä olen sen unohtanut … olen mielettömänä, erheisenä luullut, että sille miehelle, jota rakastaa, pitäisi uhrata kaikki … maailman tuomio, omaisten kyynelet, jopa kunniankin vaatimukset … mutta minä petyin, mylord, ja olen sitä katuva niin kauan kuin elän. Nyt minä sen tiedän … älkää pahastuko, kasvatusveljeni on ollut omanatuntonani. Minä olen voinut kestää paljon, mutta hänen halveksimisensa on kukistanut minut. Minä en voi elää teidän rakastajattarenanne, mylord. Jos te tai minä voimme kohota maailman tuomiota ylemmäksi, niin ette te voi rakastaa minua enkä minä hengittää niin kauan kuin halveksin itseäni.
— Mitä? Sekö konna, jota armahdin!
— Te lahjoititte minulle hänen henkensä; lahjoittakaa vielä kerran minun tähteni hänelle anteeksianto! Sitten olisi minulla vielä pyyntö itseni puolesta. Minä en voi jäädä Turkuun, antakaa minulle lupa matkustaa Ruotsiin! Alanus ei ole vielä lähtenyt, hän kyllä etsii jonkun laivan ja vie minut johonkin, missä ei kukaan soimaa minua hairahduksestani eikä … häpeästäni.
Peloton sotilas, jonka rohkeus ei koskaan ollut lannistunut, jonka käsi ei ollut koskaan vavissut kuoleman vaaroissa, tunsi ensi kerran kasvonsa kalpenevan. Hän katsoi rakastettunsa tummiin silmiin. Jos hän niissä olisi huomannut arkuuden vivahdustakaan, vähäisintäkään salaisen epäröimisen merkkiä tai edes silmän kätkössä kavaltavan kyynelen, josta hän olisi saanut aihetta toivoa, että tunteet kuitenkin viimein voittaisivat kapinoivan tahdon, niin ei hän, voittoihin tottunut, olisi peräytynyt. Mutta ei, Eeva ei epäröinyt, hän ei itkenyt, ei hieronut kauppaa tunteittensa kanssa, hän seisoi siinä niin lujana, niin levollisena, niin päättäväisenä kuin ainoastaan voimakas sielu voi seisoa, kun on edessä vaali, josta riippuu koko elämä. Keith ymmärsi, että hänen vastauksensa oli lopullisesti ratkaiseva, ja hän oli voitettu.