— Mademoiselle, sanoi hän, te ette lähde, te jäätte tänne. Enkö jo sanonut, että olen valloittanut kuningaskunnan enkä aio antaa minkään vihollisen riistää sitä itseltäni?
— Minä en ymmärrä teitä, mylord.
— Ja te luulette, että minä sallisin teidän lähteä, että minä palkitsisin teidät maanpaolla, köyhyydellä, katumuksella ja yksinäisyydellä kaikesta siitä auringonloistosta, jota jo olette levittänyt ja yhä vielä olette levittävä minun yksinäiseen elämääni? Luuletteko todellakin, että minä voisin elää ilman teitä ja kuolla ilman teitä? Mikä elämä keskellä sodan kauhuja! Mikä kuolema, kun ei ainoakaan kyynel kostuttaisi sotilaan hautaa! Ei, mademoiselle, kunnia on ollut Keithin nuoruudenmorsian, kunnia on pysyvä hänen valkyyrianansa viimeiseen hengenvetoon saakka, mutta Eeva Merthen on tuleva hänen puolisokseen.
Yksi ainoa sana, vähäinen haihtuva sana, kuinka se voi niin äkkiä muuttaa kaikki? Tuo keveä ihmishuulilta kuuluva äänenvärähdys, joka niin nopeasti syntyy ja nopeasti häviää — tuo heikko hengähdys, joka tuskin saattaa liikuttaa haavan vapisevaa lehteäkään, kuinka se voi särkeä sielut kuin salama ja jälleen yhdistää ne kuin kaksi yhteenjuoksevaa, aaltoilevaa virtaa? Kuinka yksi ainoa sana voi kaataa voimakkaimmankin ja jälleen kohottaa heikoimman, katkoa kärjet ja murtaa muurit, levittää hyytä tai kukoistusta ihmiselämän lyhyeen hetkeen, vieläpä kulkea vuosisatojen ja sukujen halki, luoden uudeksi aikakausia?
Niin oli todellakin. Yksi ainoa sana oli kaatanut ylpeän ruusun maahan kuin kuihtuva syksy; toinen sana oli sen jälleen kohottanut kuin kukkiva kevät. Silloin puhkesi voimakas tyttö kyyneliin. Hän oli tietämättään langennut syvälle, ja voimatta enää toivoakaan noussut lankeemuksestaan.
15. HERTTUATAR.
Tuosta ajasta alkaen — lopulta huhtikuuta 1743 — esiintyi Eeva Merthen kenraali Keithin puolisona. Hän alkoi jokaisessa sopivassa tilaisuudessa olla viipurilaisen sijasta kenraalin tulkkina hänen jokapäiväisissä vastaanotoissaan. Keithiä miellytti hänen seuransa keskellä rasittavia toimia; kenraalin asiakkaat tapasivat hänessä puolustajan, joka tunsi maan ja harrasti sen menestystä. Milloin tuli virkamies virka-asioissaan, milloin porvari valittamaan majoituksista, milloin talonpoika, jolta oli otettu viimeinen hevonen sotaväenkuljetukseen, milloin hädänalainen pyytämään apua, milloin valittaja, joka oli kärsinyt väkivaltaa, oikeutta vaatimaan. Uusi tulkki ei ollut välinpitämätön puhetorvi niinkuin entinen; kohta huomattiin, että hänellä oli vaikutusvaltaa ja että hän osasi sitä käyttää. Vaikka Eeva Merthen kerran olikin tulkinnut liian vapaasti, kun hänen kasvatusveljensä oli vaarassa, oli hän nyt sitä tunnollisempi ja tarkempi. Hän oli auttanut isäänsä virkakirjelmien laatimisessa, tunsi koko lailla 1734:n vuoden lakia ja ryhtyi nyt sitä tarkemmin tutkimaan. Kohta hän otti huolekseen monien anomuskirjeiden tarkastuksen, joita joka päivä tuli. Hän oli viisas ja tarkkaälyinen, hän tunsi osanottoa kaikkea tosi hätää kohtaan, mutta hän kykeni myös huomaamaan kaikki kohtuuttomat valitukset. Ihmiset alkoivat pitää hyvin suuressa arvossa hänen etevää ymmärrystään ja luottaa lujasti hänen oikeudentuntoonsa. Eeva tuli ylipäällikön korvaksi, ja koska Keith oli joka päivä tekemisissä kenraalikuvernööri Campenhausenin kanssa, siten myöskin koko maan vaikuttavimmaksi henkilöksi. Tuskin kului päivääkään, ettei olisi huomattu jotakin selvää merkkiä tuon nuoren käden toimista, joka niin viisaasti, niin varovasti ja hyväätekevästi ryhtyi vaikuttamaan valloitetun maan hallitukseen.
Huhu "herttuattaresta" levisi nopeasti, ja se otettiin vastaan ilmeisesti epäillen. Aateliset ja porvarit, jotka jo alkoivat tyytyä uuteen hallitukseen, virkamiehet, joiden täytyi tottua siihen, Merthenin talon entiset seurusteluystävät, jotka kaikki ankarasti moittivat harha-askelta, kaikki he olivat suutuksissaan ja kohauttelivat olkapäitään. Moni mietti, oliko enää otettava vastaan kenraalin kutsuja vai olisiko halveksimisen painolla kukistettava hänen julkea lemmittynsä.
Nuo yleisen mielipiteen kulkupuheet saapuivat kenraalinkin kuuluville, ja hän päätti katkaista niiltä kärjen. Se oli hänelle itselleen nyt kunnia-asia. Hänen puolisonsa ei ollut suostunut jäämään väärän aseman taakkaa kantamaan, ja kenraali oli luvannut poistaa häneltä jokaisen nöyryytyksen.
Vielä oli eräs solmu tuossa sotkeutuneessa langassa. Sotapäällikön täytyy olla varovainen sodan parhaillaan kestäessä. Hänen arvonsa ja asemansa riippuvat siitä, mitä ranskalaiset sanovat prestigeksi — ennakkomielipiteestä, että hän on voittamaton. Voidakseen hallita ei hän itse saa näyttää hallitulta; voittaakseen ei hän itse saa näyttää voitetulta. Ylpeä lordi ei voinut tuohon aikaan alentua melkein naurettavaan sulhasen asemaan. Mutta hän saattoi hakata Gordionin solmun auki sotilasmiekallaan, tunnustaa nuoren naisen puolisokseen ja pitää huolta, että häntä semmoisena kunnioitettiin. Eeva oli kyllä osoittautuva sen kunnian arvoiseksi.