Epäilemättä se oli uutta tapojen uhmailua. Mutta Eeva Merthen oli kyllin viisas ja kieltäytyväinen odottaakseen. Hän oli saanut sotilaan lupauksen, ja se riitti hänelle. Olihan hän tuon miehen kihlattu, vaikkei vielä hänen vihitty vaimonsa, joksi hän oli tuleva sodan päätyttyä.
Kenraali kutsui, niinkuin hän useinkin oli tehnyt talven kuluessa, luoksensa lukuisan joukon seudun ylhäisimpiä. Harvat uskalsivat jäädä tulematta. Vieraat saapuivat uteliaina ja päättivät olla varuillaan. Mutta heiltä riistettiin aseet. Uusi emäntä otti heidät vastaan niin levollisesti, niin yksinkertaisesti ja niin vaatimattoman arvokkaasti kuin olisi aina toimittanut emännän tehtäviä ylhäisessä talossa. Ylevyys näytti hänessä olevan syntyperäistä. Hänessä ei ollut mitään pelkoa eikä neuvottomuutta, vielä vähemmin yritystä pitää yllä uutta asemaansa nousukkaan teennäisellä ylevyydellä. Jos hänen sydämensä sykkikin nopeammin tässä ensimmäisessä, hirveässä näytännössä, niin pysyivät sen sykähdykset peitossa mustan atlaspuvun alla. Oli ainakin odotettu, että tavattaisiin tuo uusi tähti loistavassa puvussa, mutta hän piti surupukua isänsä kuoleman jälkeen; yksi ainoa timanttirintaneula oli ainoa näkyvä merkki Keithin anteliaisuudesta.
Isäntä puolestaan piti asiaa yhtä luonnollisena. Ei mitään selityksiä. Meine Gemahlin, ma femme, my wife, aina sen mukaan, mitä kieltä hän milloinkin käytti, sanalla sanoen vaimoni, mutta ei mitään esittelyä. Hänestä se oli itsestään selvää, ja vierasten täytyi joko tahtoen tai tahtomattaan mukautua siihen. Ainoastaan valloitetun maan ylipäällikkö saattaa vaatia, että hänen sanaansa niin oitis totellaan.
Kenraalikuvernööri kreivi Campenhausen kohta esimerkillään muistutti muille vieraille heidän velvollisuuksistaan. Kun hänen kuultiin kunnioittavan huomaavaisesti kuin hovimiehen ainakin nimittävän emäntää myladyksi, ymmärsivät vapaaherrattaret ja hovioikeudenneuvoksettaret, että heidän tuli seurata esimerkkiä. Niidenkin, jotka eivät sitä tahtoneet ymmärtää, täytyi tunnustaa, ettei tässä puuttunut mitään ladyn henkilöstä eikä täydellisestä ryhdistä. "Herttuatarta" ei uskallettu mainita tuossa seurassa; se nimitys kuului kansan kieleen.
Merthenin perheestä oli vain Kaarin läsnä, mutta entisistä ystävistä montakin. Seisoa uudelleen vastapäätä kuluneen elämän muistoja, joista kaikista on eronnut — ei alentua mihinkään puolustelemiseen eikä kuitenkaan kieltää vanhaa ystävyyttä — se oli kaikista vaikein ratkaistavana oleva tehtävä. Mikä syvä juopa olikaan entisyyden ja nykyisyyden välillä! Mutta nuori emäntä selvitti senkin vaikean tehtävän ihmeteltävän taitavasti. Hän oli kuin pitkältä matkalta palannut, jolloin luonnollisen osaaottavasti tiedustellaan kaikkea, mikä ennen muinoin, kauan, kauan sitten oli rakasta ja tuttua ja mikä nyt jälleen nähdään uusissa olosuhteissa. Hän ei olisi saattanut valita parempaa tapaa poistaakseen vieraitten epäilyksen ja sovittaakseen niiden suuttumuksen, jotka eivät voineet unohtaa entistä porvaristyttöä, vertaistaan, jonka sallimus — tai kuten he olivat hyvinkin taipuvaiset sanomaan, häpeä — oli koroittanut niin paljoa ylemmä heitä. Heistä näytti kyllä niinkuin onnen vaiheet olisivat saaneet aikaan suuren muutoksen pormestari Merthenin ihaillussa tyttäressä, mutta ainoastaan hänen edukseen. Hän oli ollut uhmaileva, mutta tullut ihmeellisen nöyräksi; hän oli ollut oikullinen ja tullut ihmeellisen tyyneksi. Kaikki se hyvä, mitä he ennen olivat nähneet hänessä — hellä, osaaottavainen sydän, viehättävä sulous ja viisas pikku pää — sen kaiken he olivat nytkin tuntevinaan, mutta toisessa muodossa. He luulivat hänen tanssineen ruusuilla uuteen asemaansa eivätkä tienneet hänen tiensä kulkeneen pistävien ohdakkeiden, epätoivon ja pimeyden läpi.
Emännän surupuvun kunnioituksesta ei sinä iltana tanssittu kenraali Keithin pidoissa. Sotilassoittokunta esitti vieraille komeimpia kappaleitaan; italialainen, Pietarista tullut soittotaituri lauloi romansseja kitaran säestyksellä. Nuoret upseerit huvittivat naisia sana-arvoituksilla ja pilapuheilla. Rauhanhierojain läsnäolo antoi seuran vanhimmille hyvän aiheen valtioviisauden rakennelmiin, mutta Hatuista ja Myssyistä oli nyt yhtä vähän puhetta kuin Pietarin valloittamisesta. Nyt kiisteltiin, oliko Lybeckin ruhtinaspiispa, Tanskan perintöruhtinas vaiko Birkenfeldin herttua tuleva Ruotsin perintöruhtinaaksi; ja siitä vaalista riippui hyvin likeisesti, oliko Suomi joutuva Venäjän omaksi vaiko pysyvä Ruotsilla, säilyvä kokonaisena vaiko pirstoutuva palasiksi. Salaperäiset rauhanhierojat itse olivat paljasta suloutta ja päivänpaistetta. Heidät oli asetettu pelipöydän ääreen: leijona kiljui seisten leijonaa vastassa, Cedercreutz Rumanzovia vastassa; kettu vaani kettua, von Nolcken Luberasia. Aamupäivällä nuo herrat olivat pelanneet kruunuista ja maista Turun raatihuoneessa, illalla he koettivat siepata toinen toiseltaan kourallisen kultarahoja. Molemmat pelit olivat yhtäarvoiset: kansat saivat maksaa kummankin.
Ilta kului. Keithin emäntä oli esitetty Turulle ja Suomelle. Hänen voittonsa oli ollut täydellinen — paitsi yhdellä taholla.
Turussa oli eräs porvarisrouva, herttuatarta ylpeämpi; hän oli Eeva Merthenin kummi, entinen kaunis ja rikas laamanninleski Björkegren, josta sittemmin tuli rouva Heldt ja joka nyt jo uudestaan oli ollut kaksi vuotta leskenä. Hän oli muiden mukana syksyllä paennut Tukholmaan, mutta sitten palannut Turkuun ensi avovedellä. Tuo ylpeä kummi, joka enemmän kuin kukaan muu oli rakastanut, imarrellut ja hemmoitellut ristitytärtään aina lapsuudesta asti, hän yksin ei nyt voinut antaa anteeksi tälle. Hän kieltäytyi ottamasta vastaan kutsua Keithin pitoihin. Eivät ystävien huomautukset, eivät myöskään sovintoa hieromaan lähetetyn Kaarin Merthenin rukoukset saaneet taipumatonta rouvaa lähtemään ristityttärensä luo. Hänen vihansa oli nyt yhtä taipumaton kuin hänen rakkautensa ennen oli ollut heikkoudelle altis.
— Minä olen ollut äidin sijassa Eevalle, hän sanoi itkevälle sovinnonhierojalle. Hänen äitinsä uskoi hänet minun huostaani, minun on vastattava hänen vioistaan, ja hän on uskaltanut astua semmoisen askelen kysymättä neuvoa minulta!
— Mutta — väitti vastaan neuvosmiehenrouva Wechter, joka ei ollut yhtä taipumaton — sinähän, sisar, olit Tukholmassa. Eihän Eeva voinut kahlaten tulla meren yli neuvoja pyytämään.