— Hän osaa kirjoittaa, ja kirjeet kulkevat merien ja maiden yli.
— Kuinka olikaan, huomautti neuvosmiehenrouva pisteliäästi, kysyitkö sinä, sisar, neuvoa Hannu sedältä, kun kätkit Heldtin mustapuiseen vaatekaappiisi?
— Minä olin kysynyt häneltä jo aikaisemmin; olot olivat ihan toiset silloin, sisar Wechter! Minä en aio alentua ottamaan vastaan kenraalin kutsuja.
Kaarin vei sen sanoman.
— No hyvä, sanoi Keith hymyillen, hän ei tahdo tulla meille, meidän täytyy mennä tervehtimään häntä.
Kenraali puolisoineen kävi vierailulla Turun huomatuimmissa perheissä, ja heidät otettiin kaikkialla vastaan asianmukaisella kunnioituksella. Vihdoin kenraalin uhkeat vaunut englantilaisine nelivaljakkoineen, kullalla kirjailtuine lakeijoineen ja edessä ratsastavine käskyläisineen pysähtyivät rouva Heldtin portille joen rannalle. Syntyipä hälinä talossa. Ylpeä rouva ei uskaltanut lähettää pois semmoisia vieraita, eikä silloin vielä osattu panna ovelle laatikkoa käyntikortteja varten.
Rikas rouva Heldt ilmestyi Tukholman uusimman muodin mukaiseen triumfanttiin puettuna kultaisine ranne- ja korvarenkaineen ja rintakoristuksineen, niin koreana ja ylhäisenä kuin ollakin tuli himmentääkseen kenraalin rouvaa. Hän oli odottanut tapaavansa Keithin puolison julkean nousukkaan koko komeudessa ja tahtoi voittaa hänet loistollaan.
Se oli tarpeetonta. Hän näki entisen lempilapsensa yksinkertaisessa surupuvussa, jota koristi ristiäidin kallisarvoinen kumminlahja, kultasolki, ja huomasi hänet yhtä nöyräksi kuin hän itse, kummi, oli uhmailevan ylpeä. Ennenkuin korea rouva ehti aavistaakaan niin suunnatonta arvon tarjoaman etuoikeuden karttamista, kumarsi Eeva kaunista päätään ja suuteli kumminsa kättä.
— Puolisoni — sanoi kenraali saksaksi — tahtoi osoittaa kunnioitustaan ja rakkauttaan lapsuutensa suojelijalle.
— Kummi! — sanoi Eeva sydämellisesti kuin ennen muinoin — saanko olla niinkuin ennenkin teidän hemmoiteltu lapsenne?