— Tekö siinä olette, vicomte?
— Niinkuin näette. Entä te, madame?
— Minä surkuttelen, että onni on ollut teille vastainen.
— Päinvastoin. Sainhan nähdä uudestaan teidät.
— Puolisoni kirjoittaa teidän kunniakkaalla tavalla esiintyneen viime meritaistelussa, eikä hänellä ole tapana tuhlailla ylistelyjä, huomautti Eeva hieman painostaen ensimmäistä sanaa.
— Antakaa anteeksi, madame; minä ajattelin entisiä aikoja. Minä muistelin ihmeenihanaa nuorta neitoa, joka kerran sanoi minulle: palatkaa semmoisena kuin Savoijin prinssi Eugène, muuta minä en pyydä!… Luuletteko, että sellaiset sanat voi koskaan unohtaa, kun on kuullut ne semmoisilta huulilta? Ne ovat olleet minun ajatuksinani päivällä, unenani yöllä. Minä olen melkein tuhaksi palanut toivottomuudesta, kun ei ole ollut mahdollista suorittaa semmoista tehtävää tässä kurjassa sodassa, mutta saatoinko minä lähteä Ruotsin laivastosta niin kauan kuin se oli täydellisesti varustettuna ryhtymään taisteluun vihollista vastaan ja vielä toivoi voittoa? Oi, madame, kyllä olen odottanut … ja peräytynyt. Vihdoinkin tuli meidän hyökätä, laimeasti ja varovaisesti, kuten aina, ja aina ajatellen, mitä valtiopäiväherrat Tukholmassa siitä saattaisivat sanoa. Saattoihan käydä huonosti, saattoi olla pää vaarassa … olihan sellaisia esimerkkejä… Monsieur, sanoin minä amiraali Falkengrenille, antakaa minulle polttolaiva! Hän mietti vähän: polttolaiva voisi mennä hukkaan, ja hän joutuisi siitä edesvastuuseen, mutta minun pääni menetys ei ollut niin vaarallinen. Minä sain, mitä pyysin, sain mukaani muutamia vapaaehtoisia ja ohjasin suoraa päätä sitä laivaa kohti, jolla kenraali Keith purjehti. Niin, antakaa anteeksi, madame! Me emme olleet ankkuroineet niin kauaksi Turusta, ettei sinne olisi kuulunut sanoma liitosta … lyhyesti, minä aioin räjäyttää Keithin ilmaan … miksi hänellä tuli olla kaikki eikä minulla mitään?
— Siihenhän teillä oli oikeus vihollisena, eikä hän silti ole antanut urhoollisuudellenne vähemmän tunnustusta.
— Antakaa anteeksi; jos aikeeni olisi onnistunut, olisin tuottanut teille surua, enkä minä sitä tahtonut. Mutta minä ajattelin silloin kuten aina noita polttavia sanoja, jotka kerran lausui minulle … eräs, joka ei niitä enää ole lausuva.
— Oletteko siitä niin varma? Pysykää aina uskollisena velvollisuudellenne ja sotilaan kunnialle! Minulla ei ole mitään teille anteeksiantamista. Ja te ette sitäpaitsi ole onnistunutkaan.
— En. Minun ja Keithin laivan välillä oli kari, josta minä en tiennyt. Polttolaiva ajoi karille ja paloi kuin viaton ilotulitus venäläisten laivoillaan hurratessa. Meidän oli valitseminen joko liekit, meri tai vihollisten luodit… Minä en surmannut Keithiä, sentähden olen hänen vankinsa.