— Ei, vicomte, ette te ole hänen, vaan minun vankini. Hän lupasi minulle ensimmäisen saaliin, jonka oli sodasta saava, ja se olette te.
— Teidän vankinneko, madame? Siihen ei kanuunoita tarvittu.
Tiedättehän, että…
— Minä tiedän, että te olette ranskalainen, vicomte, ja siis jalo mies, ja että te ette ole käyttävä väärin vankeuttanne ladellaksenne minulle, mitä en enää halua teiltä kuulla. Kun sotaonni nyt on teidät jättänyt minun haltuuni ja minulla nyt tällä hetkellä on valta määrätä teidän kohtalonne, niin sallinette minun kysyä, mitä te itse haluatte. Minä olen mielelläni koettava tehdä vankeutenne niin lyhyeksi ja vähän rasittavaksi kuin mahdollista.
— Te olette liian hyvä. Antakaa minulle takaisin polttolaiva, jonka menetin — lähettäkää minut sillä Sottungan saaristoon, johon kuulin Venäjän laivaston nyt asettuneen ankkuriin — antakaa minulle kirkas päivä, navakka myrsky ja meri, jossa ei ole kareja minun ja vihollisen laivan välillä! Kas siinä kaikki, mitä toivon, madame. Eihän ole luultavaa, että onnistuisin paremmin toisella kerralla kuin ensimmäiselläkään, mutta luultavaa on, ettei minua toista kertaa lähetetä teille voittosaaliiksi Keithin riemuvaunujen eteen. Kohdelkaa minua muuten niinkuin itse suvaitsette, minulla ei ole mitään muuta sanottavaa.
— Vicomte, teitä kohdellaan urhoollisen vihollisen tavoin.
— Minä en katsonut itseäni teidän maanne viholliseksi madame! vastasi ranskalainen kylmästi ja poistui ylpeästi kumartaen.
Se oli hyvin tähdätty nuoli — syvä, kirvelevä, parantumaton pistos. Eeva oli sanonut maansa puolustajaa viholliseksi ja maansa vihollista puolisokseen…
16. RAUHA.
Vuoden 1742:n syksystä asti oli venäläisten hallussa koko Suomi aina Ouluun saakka. Ainoastaan pohjan perillä koettivat sissijoukot Freudenfeltin ja Tapani Löfvingin johdolla vastustella vihollisia. He saavuttivat pieniä voittoja, mutta eivät saaneet kannatusta kansalta, minkä tähden joukot hajaantuivat ja hävisivät.
Toukokuun 19. päivänä 1743 oli rauhanhieronta Turussa edistynyt niin pitkälle, että Elisabet tahtoi antaa takaisin Suomen paitsi Uuttamaata ja Kyminkartanon aluetta, jos Lybeckin piispa Aadolf Fredrik Holstein-Gottorpin suvusta valittaisiin Ruotsin perintöruhtinaaksi. Kesäkuun 1. päivänä keisarinna taipui vaihtamaan Uudenmaan Savoon ja Ruotsiin kuuluvan Karjalan osaan. Kesäkuun 15. päivänä oli sanansaattajia, lupauksia ja uhkauksia vaihdellen edistytty sen verran, että Venäjä tahtoi antaa takaisin kaikki paitsi Kyminkartanon aluetta, Savonlinnaa ja siihen kuuluvaa osaa Saimaan rantaseutua. Kesäkuun 20:ntenä marssivat kapinoitsevat taalalaiset Tukholmaan vaatien Tanskan kruununprinssin valitsemista perintöruhtinaaksi — mistä olisi seurannut Suomen menetys. Kesäkuun 22:sena tukahutettiin se kapina kartesseilla Norrmalmin torilla. Kesäkuun 23:ntena valittiin Aadolf Fredrik perintöruhtinaaksi. Kesäkuun 29:ntenä vaihdettiin rauhan alkuehdot Turussa ja 7. päivänä elokuuta allekirjoitettiin rauhankirja, joka pääasiassa vahvisti Uudessakaupungissa 1721 tehdyn rauhan, kuitenkin niin, että Ruotsi jätti Venäjän haltuun viimeksi mainitut alueet Itä-Suomea ynnä Haminan, Lappeenrannan ja Savonlinnan kaupungit, joten valtakunnan itäraja tuli luonnottomammaksi, silvotummaksi ja suojattomammaksi kuin se milloinkaan oli ollut.