Semmoinen oli sotaisen paraatin loppu, missä oli kaikissa suhtein luotettu vastustajan heikkouteen eikä vähääkään omaan voimaan — mikä oli alettu uhkamielin, mitä oli jatkettu paeten ja mikä oli loppunut eripuraisuuteen; menetettyä petospeliä; voiton ja kunnian sijasta tappio ja häpeä; uusien maa-alojen voittamisen sijasta entistenkin menetys; Pietarissa tapahtuvan kapinan sijasta kapina Tukholmassa; sen sijaan, että Ruotsi olisi saanut määrätä hallitsijan Venäjän valtaistuimelle, määräsi Venäjä Ruotsin hallitsijan. Sotilaalle annetaan anteeksi, jos hän luottaa onneen; nuorukaiselle annetaan anteeksi, vaikka hän asettaa itselleen mitä korkeimman päämäärän; mutta valtiomiehelle ei anneta anteeksi, jos hän rakentaa lastulinnoja ilmaan. Ah, onhan niitä lastulinnoja, saippuakuplia, unelmia, jotka saattavat olla yleviä, loistavia tuulentupia, kauniita kangastuksia, missä suuri ajatus tai jalo tunne ikäänkuin haparoiden etsii todellisuutta. Tässä ei ole mitään semmoista; sankarimaine ja suurvalta-aatteet, jotka olivat toisena aikakautena saattaneet innostuttaa kansaa loistaviin urotöihin, olivat menettäneet jäntevyytensä ja hiiltyneet turhamaisuudeksi. Kaikki oli onttoa, hajanaista, ahneutta, onnen uhkapeliä, missä heitettiin arpaa vallasta, petettiin vihollista, petettiin ystäviä ja pantiin panokseksi ylvästellen vaskiraha, jotta olisi sillä voitettu miljoonia. Mutta vaikkapa olisikin saavutettu kaikki, mitä rohkeimmat kuvittelut tavoittivat, vaikka olisi saatu muutetuksi historia ja estetyksi kasvamistaan kasvava itäinen laviini vyörymästä Uralin seuduilta Euroopan tasangoille, vaikka olisi voitu tehdä tyhjäksi Pietari I:n toimet ja uudistaa kaarlelaisten ensimmäiset voitot, missä olisi sittenkään ollut miehiä, jotka olisivat kannattaneet Kustaa II:n Aadolfin ja Kaarlein tekoja? Kansat saattavat lamaantua ja jälleen päästä nuoruuden voimiin; rajat saattavat muuttua, valtoja saattaa syntyä uudestaan, valtakuntia muodostua; mutta kuolleet aikakaudet eivät enää herää uuteen elämään. Jokaisen ajan on luotava oma suuruutensa eikä elettävä edeltäjäin teoista, ei kilvan manattava haamuja esiin haudoistaan. Täytyyhän puunkin, jonka on kiittäminen isänmaata juuristaan ja monia ammoin kuihtuneita kesiä rungostaan ja oksistaan, täytyyhän senkin joka vuosi uudestaan luoda lehtensä, kukkansa ja hedelmänsä uuden ajan ilmasta. Koetahan kattaa sen oksia entisen kukoistuksen kellastuneilla lehdillä, niin näet, mitä siitä tulee!

Ruotsin itsevaltias kansa ja vallassaolevat säädyt unohtivat, mikä osa heillä itsellään oli valtakunnan onnettomuudessa, ja huusivat kostoa sodan alkuunpanijoille. Missä ne olivat? Ketä ne olivat? Osoitettiin milloin toista, milloin toista — tietysti hattupuolueen miehiä. Mutta huomattiinkin Hattujen itsensä huutavan kaikkia muita äänekkäämmin ja vaativan syyllisiä vastaamaan Svean hovioikeuden eteen. Syyllisiähän täytyi olla, ja mitkä uhrit ovat milloinkaan olleet otollisempia tietämättömälle ihmisjoukolle kuin onnettomat sotapäälliköt? Niinpä tapahtui, että Gyllenborg, Tessin ja muut hattupäälliköt säilyttivät päänsä ja valtansa, mutta Buddenbrockin viaton pää putosi mestauspölkyltä 16. päivään heinäkuuta ja Lewenhauptin heikko päälaki kumartui 4. päivänä elokuuta teloittajan kirveen alle.

Suomella ei ollut mitään syytä sodan syntymisessä, mutta se ei silti päässyt vapaaksi kaikesta edesvastuusta, kun se huonosti päättyi. Ei ollut Suomi enää sama kuin se oli ollut 1656 urhoollisemman Lewenhauptin johdolla rohkeasti karkoittaessaan maahanhyökkäävät viholliset. Se oli vuodattanut paljon verta näinä kuutenayhdeksättä vuotena, se oli hylättynä jätetty pitkään, hirveään taisteluun, missä oli elämä tai kuolema kysymyksessä, oli ollut hävitetty, sorrettu, toivoton, kuolemaisillaan. Nyt se oli uupunut, juuriltaan temmattu, eikä enää toivonut mitään tulevaisuudesta. Se pysyi välinpitämättömänä, liikkumatta, puolustamatta itseään, antaen sodan vyöryä laaksojensa ja nummiensa yli, miten tahtoi, ja lohduttaen mieltään sillä, että maata nyt kohdeltiin inhimillisesti. Vielä ei ollut Suomen kansa oppinut luottamaan itseensä, ja ilman sellaista luottamusta saattaa kansa tosin taistella, milloin sitä viedään voittoon, mutta ei nousta, jos sitä kohtaa tappion häpeä.

Sotaa sanottiin Suomessa "Pikku vihaksi" erotukseksi "isosta". Pohjanmaalla se kansan muistossa sittemmin tunnettiin "rakuunavuosien" nimellä. Maa oli kärsinyt kuormain kuljetuksesta, majoituksesta, pakkoveroista ja paosta; yksityisiä väkivallan tapauksia ei puuttunut, mutta varjot vaalenivat, kun verrattiin niitä edelliseen sotaan. Edellä mainittiin jo, että Venäjän hallitus kohteli Suomea kuin pysyväisesti valloitettua maata tahtoen siis vaurastuttaa eikä hävittää sen varallisuutta.

Vaikkapa siis rauhaa ei otettu vastaan yhtä suurella ihastuksella kuin edellisen hävittävän sodan loppu otettiin vastaan, niin se oli kuitenkin tervetullut semmoisenaan. Turussa vietettiin rauhan solmimista erinomaisilla juhlallisuuksilla. Senaikuiset ihmiset kertovat, että se julistettiin patarumpujen ja torvien pauhulla, soiton helinällä ja leimahtavilla tykinlaukauksilla. Illalla oli koko kaupunki juhlallisesti valaistu. Kenraali Luberas panetti seinälle hovioikeuden taloon, jossa hän asui, suuren taulun, jossa oli kaksi kättä vastakkain ojennettuina ja joka paikassa kauniiseen järjestykseen asetettuja tulia ja niiden alla kirjoitus: Pax et Æternum fdus, "rauha ja iäinen liitto". Tulet paloivat koko yön. Aamulla — sanoo kertoja — oli taulu muuten entisellään, mutta eräs kynttilä oli polttanut Æ-kirjaimen sanasta Æternum, joten jäljellä oli: Pax et ternum fdus, joka antoi lauseelle aivan toisen ajatuksen ja saattoi monen sydämen hytkähtämään.

Turun torille oli kyhätty tavattoman suuri pyramiidi vehnäleivistä. Vieressä oli suunnattoman suuri pöytä, mikä oli katettu isolla liinalla, ja pöydälle kannettiin yksi ainoa ruokalaji, mutta semmoinen, että se kelpasi. Puolalan mäelle oli nimittäin tehty rovio ja siinä paistettiin suuri, lihava, hyvin syötetty, voilla valeltu härkä kokonaisena. Heti kun härkä oli paistunut, vetivät venäläiset sotamiehet sen reessä torille raikkaasti hurraten ja nostivat sen semmoisenaan kullattuine sarvineen pöydälle, ja paistamaton häntä asetettiin sen viereen. Yltympäri oli pöydän reuna koristettu paistetuin ankoin, joiden nokat oli kullattu.

Kansa tungeskeli riemuiten näiden suunnatonten ruokien ympärillä, joiden tuoksu levisi yli koko torin; mutta eipä unohdettu myöskään käydä hänen ylhäisyytensä Cedercreutzin asunnossa tuomiokirkon luona, melkein niillä paikoin, missä nykyjään on Frenckellin tontti; siellä valui viiniä hienosta torvesta, ja sitä joi janoinen kansanjoukko lakeistaan ja astioistaan.

Samaan aikaan oli loistavat tanssiaiset kenraali Keithin talossa, johon oli kaukaa yltympäri kutsuttu sekä ylhäisiä että alhaisia. Silloin, kertoo toinen senaikuinen, kieltäytyi emäntä, kaunis Eeva Merthen, hetkiseksi tanssin ilosta, istuutui avonaisen ikkunan eteen, kannatti siihen nelikon säkin hopearuplia ja kylvi ne riemuitsevaan ihmisjoukkoon, joka tervehti häntä kuin kuningatarta, mitä innokkaimmilla ilohuudoilla.

Tämä riemunhälinä kesti monta tuntia, kunnes sovitun merkin saatuaan ruhtinas Rumanzovin kokki juoksi tikapuita myöten pöydän reunalle ja leikkeli paistetun härän tuhansiin paloihin sekä ankat neljään osaan, jättäen sitten kaikki, leivät ja paistit, ihmisjoukon saaliiksi. Siinä tietysti ei kukaan tahtonut jäädä viimeiseksi; huutaen kiisteltiin parhaista paloista, mitä oli hauska katsella, ja koska oli kuulutettu, että kenen onnistui pitää härän häntä, hän oli saava eri palkinnon, syntyi siitä semmoinen painiskelu, että mies, jonka oli onnistunut anastaa tuo kallis voitonmerkki, ei nähnyt muuta keinoa saadakseen säilyttää sen kuin juosta vyötäisiään myöten Aurajokeen.

Turussa syntyi tähän aikaan kuin uusi elämä, tavaton vilkkaus. Joka taholta riensivät pakolaiset takaisin; rannat vilisivät veneitä, jotka toivat joukoittain paossaolleita maanmiehiä takaisin isänmaahan. Siinä nähtiin koko perheitten ilokyynelin tervehtivän kotimaan rakastettua rantaa, ja kun he lapsineen ja palvelijoineen astuivat tutuille kaduille, katselivat he jokaista porttia, joka taloa, joka puuta, melkeinpä joka katukiveäkin niin tarkkaan kuin olisivat tahtoneet tulla oikein varmoiksi siitä, että kaikki oli vielä paikoillaan muuttumatta ja eheänä. Olihan heille kyllä jo kerrottu, että vihollinen käyttäytyi säälivästi ja lempeästi; mutta muutamia hävitettyjä katuja, muutamia ryöstettyjä taloja ja surmattuja ihmisiä odottivat he kuitenkin näkevänsä. Mitään sellaisia he eivät kuitenkaan nähneet, kaikki oli entisellään, paitsi että siellä täällä näkyi vieras, kullalla kirjailtu upseeri tai joukko sotamiehiä menossa päästämään vahdista toisia. Joka askelella tuli vastaan vanhoja tuttuja, joita ei enää koskaan oltu luultu näkevän; koko kaupungin täytti iloinen hälinä, tapaamisen riemu; autiot talot saivat taas asukkaansa, kaksi tuskan vuotta oli hetkessä unohtunut. Ihan ilman jälkiä ne eivät kuitenkaan olleet kuluneet: siellä täällä oli joku perhe hajonnut, jonkun omaisuus joutunut häviöön, joku virkamies, jonka toinen oli sysännyt pois virasta, muistelemassa surullista asiaa, mikä nyt oli ohi.