Heti rauhanteon jälkeen alkoi Venäjän armeija varustautua lähtemään pois maasta. Kenraali Keithillä, jonka tuli pitää huolta sekä armeijasta että laivastosta, oli paljon työtä. Hänen valtansa tässä maassa oli loppunut de jure, mutta kesti yhä vielä de facto. Vielä viime hetkenä tuli hänelle kaikkialta ja kaikenlaisia anomuksia joukoittain; häneltä ei riittänyt niihin hetkeäkään aikaa, kaikki kulkivat Eeva Merthenin kautta. Eeva ponnisti voimiaan kaksinverroin, eikä hänen jaloa sydäntänsä ole koskaan nähty kauniimmassa valossa kuin juuri noina viimeisinä aikoina.

Lähtö viivästyi kuitenkin, ja ennenkuin siitä tuli mitään, tuli kenraali Keithille syksyllä odottamaton käsky lähteä 30 laivan ja 11.000 miehen kanssa Ruotsiin. Tanska uhkasi sotaa, ja Ruotsin hallitus oli pyytänyt Venäjältä aseellista apua. Vasta lokakuussa valmistuivat joukot lähtemään meren yli. Turhaan väittivät päälliköt, että pakkanen ja myrsky tuottaisivat tuhon koko retkikunnalle. Keith antoi heidän esittää epäilyksensä kirjallisesti, mutta pisti heidän lausuntonsa lukematta taskuunsa ja käski lähteä liikkeelle. Pakkanen koveni aimo lailla, mutta meri ei jäätynyt, ja saavuttiin nopeasti Ruotsiin. Se liike riitti peloittamaan Tanskaa, ja venäläisten joukot, joita vastatuulet estivät pääsemästä Skåneen, majoitettiin talveksi Tukholman lähimaakuntiin. Kenraali itse asui pääkaupungissa Venäjän lähettiläänä ja sai runsaasti kunnianosoituksia sekä kuninkaalta että hovilta. Uudeksivuodeksi 1744 hän sai kuninkaalta kalliin kultamiekan ja Tukholmasta lähtiessään seuraavana kesänä juhannuksen aikaan perintöruhtinaan muotokuvan ja 2.000 dukaattia.

Helmikuussa 1744, kun jäät olivat rakentaneet sillan Ahvenanmeren yli, kävi Eeva Merthen tervehtimässä puolisoaan Tukholmassa. Hänen maineensa oli levinnyt ennen häntä; Ruotsin koko pääkaupunki paloi tuon Suomen suojelusenkelin näkemisen uteliaisuudesta, naisen, jonka kauneudesta, viisaudesta ja jalomielisyydestä oli vuoden aikana niin paljon kuultu puhuttavan. Arvo ja seurustelusäännöt eivät sallineet, että pormestarin tytär olisi esitetty hovissa, missä valtaneuvoksen tytär, paljoa vähemmin henkilökohtaisia avuja saanut kreivitär Hessenstein, otti vastaan imartelevaa ylistystä; mutta mikään ei estänyt Tukholman ylhäisiä piirejä käymästä tervehtimässä Venäjän lähettilästä ja hänen puolisoaan heidän asunnossaan. Keith ei kärsinyt vähintäkään gentle-flower'nsa halveksimista. Moni puuteroitu aristokraatin pää kumartui tuon virka-arvoa vailla olevan herttuattaren edessä, joka näytti syntyneen ylhäisyyteen ja kantoi vaarallista asemaansa arvokkaan tyynesti. Hän yhtä vähän etsi kuin pelkäsi tavattomain ominaisuuksiensa kunnioittamista; ainoastaan ihmisjoukkojen uteliaat katseet häntä kiusasivat, ja sentähden hän aina ajoi umpivaunuissa. Ihmisiä tungeskeli lakkaamatta hänen portillaan, haluten nähdä häntä kuin kuninkaallista henkilöä. Hän vältti näitä kunnianosoituksia, niihin kun olisi niin helposti saattanut sekaantua nöyryytyksiäkin. Saatiin kerran, ei tiedetä miten, tietää, että hän oli eräänä pyhänä tuleva jumalanpalvelukseen Tukholman suureen kirkkoon. Hän toivoi pysyvänsä tuntemattomana syrjäisellä parvella. Turhaan. Kaikkien katseet kääntyivät parveen, ja töintuskin onnistui häntä saattavan adjutantin raivata tietä torille kokoontuneiden, uteliasten ihmisjoukkojen läpi vaunujen luo.

Eeva Merthen palasi Turkuun, jossa hänet otettiin vastaan melkein yhtä suurilla kunnianosoituksilla kuin synnynnäinen herttuatar olisi otettu. Turku oli taas entinen, vanha Turku, lukuunottamatta sitä, mitä se oli kärsinyt ja oppinut sodassa; sen pakolaiset olivat palanneet, sen vanha piispa messusi taas tuomiokirkon pääalttarilta, sen yliopisto väitteli latinankielellä, sen maaherra hallitsi, sen hovioikeus haki käsiinsä tomuiset pöytäkirjansa, sen palanneet virkamiehet riitelivät vastatulleiden kanssa, jotka venäläinen hallitus oli asettanut heidän sijaansa, ja sen porvarit kirjoittivat sodan maksettavat vastapainoksi sodan saataville. Herttuatar huomasi paljon olevan entisellään, mutta paljon olevan uuttakin. Hän ei saanut ainoastaan tunnustusta osakseen, vaan häntä ihailtiin; kaikki talot ja kaikki sydämet olivat hänelle avoinna. Hän saattoi vielä kerran — ja viimeisen kerran — käyttää vaikutusvaltaansa synnyinkaupunkinsa hyödyksi.

Keithin tehtävä Suomessa oli lopussa. Hän oli tunkeutunut tähän maahan vihollisena ja valloittajana; hän lähti täältä ystävänä ja suojelijana. Varakansleri Bestuschevin ja vanhan venäläisen puolueen kateus ja juonet odottivat häntä Pietarissa. Hän saapui sinne, pääsi keisarinnan puheille ja repi sotilaan avomielisellä ujostelemattomuudella rikki vehkeitten verkot. Hallitsijattaren suosio, kaksinkertainen palkka, kallisarvoinen kunniamiekka, Andreaan ritariston tähti, joka oli korkein koko Venäjällä, ja vielä lisäksi maatila Liivinmaalla olivat keisarillisen armon osoitukset, jotka Keith sai palattuaan sotaretkiltään Suomesta. Luultavasti hän ei niitä ottanut vastaan välinpitämättömänä. Mutta kaikesta saattaa kuitenkin aavistaa hänen pitäneen paljoa parempana kansan rakkautta. Hänen sotilaskunniansa ei riippunut keisarillisesta suosiosta, se pysyi sekä suosion että epäsuosion aikana hänen omaisuutenaan, mutta kansan rakkauden saavuttaminen lempeydellä ja oikeudenmukaisuudella on enemmän kuin Andreaan ritarikunnan tähti, se on tammenlehti laakeriseppeleessä, eikä mikään tosi sankari saata olla välinpitämätön tästä kunnianosoituksesta.

Oli kesä 1744. Keith oli purjehtinut Tukholmasta Pietariin, ja kohta tuli tietyksi, että hänen herttuattarensa seuraisi häntä. Kunnioitusta ja kiitollisuutta, jota ei saatu osoittaa sotapäällikölle, tuhlailtiin nyt kaksinverroin hänen puolisolleen. Ylhäiset ja alhaiset osoittivat kilvan kiintymystään; missä hän vain näyttäytyi, tunkeutui ihmisiä hänen ympärilleen vielä kerran näkemään hänen lempeitä piirteitään, vielä kerran pudistamaan hänen hyväätekevää kättään tai saamaan viimeisen katseen noista kauniista silmistä, joita ei kukaan hänen aikalaisistaan voinut kerran ne nähtyään unohtaa. Turussa ei ollut sanomalehteä, joka olisi voinut ilmoittaa kaikki runot ja puheet, joiden esineenä hän oli eronpäivinä; mutta kerrotaan maistraatin lähetystön kiittäneen häntä kaupungin nimessä kaikesta, mitä Keith ja hän olivat tehneet lievittääkseen sodan onnettomuuksia.

Jäähyväiskäynneillään joutui Eeva Merthen lopuksi rouva Heldtinkin luo. Hän oli tuonut kalliin lahjan kullekin neljälle tyttärelle, ja vanhin heistä, kaksitoistavuotias Hedvig, koetti parhaillaan hämillään uutta kultaista rannerengastaan, kun äiti kysyi, muistiko Eeva vielä prinsessa Ruususta.

— Ihminen päättää, Jumala säätää, vastasi Eeva.

— Se on totta. Mutta muistatko, että Vappu ennusti sinulle myöskin pitkää ikää. Katsopas nyt Hedvigiä. Vappu on ennustanut hänen elävän sinua kauemmin.

— Siihen ei mitään ennustusta tarvita, Hedvig on yhdeksän vuotta nuorempi minua. Oli kerran aika, jolloin halusin kuolla nuorena. Nyt jätän elämän mitan Jumalan tahdon määrättäväksi. Ei ole lainkaan kadehdittavaa elää kauemmin itseänsä ja kaikkea, mikä on ollut rakasta maan päällä.