Eeva nyökäytti päätään.
— Missä olinkaan? Kahdeksanneksi siis niiden rakkaus, joita itse rakastaa, tunnettujen ja tuntemattomien satojen ja tuhansien kiintymys ja kiitollisuus… Mitä muuta vielä?
— Kunnioitus.
— Kunnioitus, niin. Panettelu on vaiennut; ketä enemmän kunnioitetaan
Turussa kuin sinua?
Kuului huokaus.
— Mitä? Huokaatko sinä? Onko kukaan ollut kyllin halpamainen loukatakseen sinua.
— Ei. Mutta älä luettele enää!
— Miksikä en? Kymmenenneksi … valta tehdä hyvää. Nyt ei sormia enää riitä. Onko vielä mitään muuta? Toivoakseni et ota lukuunkaan turhamaista kunniaa. Mutta olen unohtanut jotakin, meidän on aloitettava alusta. Hyvä sydän… Pitkä tulevaisuus… Myönnä, rakkahin, että olet prinsessa Ruusunen!
— Kummi, älkäämme puhuko sydämistä, jotka ovat täynnä puutetta, tai tulevaisuudesta, kun ei kukaan tiedä, elääkö hän enää huomenna. Minä tunnen, etten lainkaan ansaitse kaikkia niitä lahjoja, jotka Jumala on antanut minulle. Mutta jos teillä olisi kaikki, mitä nyt luettelitte, ja vielä enemmänkin, ja kuitenkin olisi kolme, kokonaista kolme, jotka ovat olleet teille rakkaat ja ikäänkuin yhteen punotut entiseen elämäänne, ja jos kaikki nuo kolme inhoaisivat ja halveksisivat teitä … voisitteko silloin olla onnellinen?
— Mutta Eeva, eihän se ole mahdollista? Väärinkäsitystä saattaa syntyä parastenkin ihmisten kesken … muistathan, miten rikkonainen meidän välimme kerran oli. Kaikella on aikansa, kaikki selvenee, kaikki tulee uudestaan hyväksi. Onko minulla enää vähäistäkään vihankaunaa sinua kohtaan?