Eeva ei tahtonut ilmaista sitä, minkä hän kyllä ymmärsi, että hänen kumminsa, rouva Heldt, oli pintapuolisia luonteita, jotka vähästä kiivastuvat ja vähästä jälleen leppyvät, kun taas syvällisemmät luonteet säilyttävät tunteensa kauan ja muuttavat vain lujien vastatodistusten johdosta vakaumuksensa. Hänen sydämensä oli kuitenkin niin täysi eron hetkenä, että muuan kuohulaine hänen sisimmästään tulvahti yli ystävättären, joka häntä rakasti, vaikkakaan ei ymmärtänyt häntä. Hän jatkoi:
— En koskaan, kummi, ole unohtava hyvyyttä, jota olette osoittanut minua kohtaan. Milloin katsoitte vikojani, kun vielä olin lapsi? Milloin ette niitä antanut anteeksi, kun tulin täysikasvuiseksi? Enhän voi pyytää, että kaikki osoittaisivat minulle samaa armoa. Minä olen tuntenut miehen, jossa oli kuninkaan sielu palvelijan nöyrässä hahmossa, suuren profeetan, jonka Herra lähetti turmeluksen aikana ja jonka ääni on kuulumattomiin haihtunut päivän hälinään … hän on rakastanut minua eikä nyt anna minulle anteeksi! Minä tunsin nuorukaisen, jolla oli sydän kullasta, uskollisimman, hellimmän ja parhaimman ihmisistä; hän olisi antanut henkensä minun puolestani, ja nyt hän halveksii minua!… Ja vihdoin oli minulla ystävä, uskottu ystävä aina varhaisimman lapsuuteni ajoilta asti; hän rakasti minua enemmän kuin omia lapsiaan, niin, ollen rakkaudessaan lisäksi niin liioitteleva ja epäjumaloiva, että hän paitsi henkeänsä olisi minun tähteni antanut iäisen autuutensakin … hänkin on hylännyt minut. Ja te pidätte minua aivan onnellisena, kysytte minulta, onko minulla enää mitään toivomista!
Rouva Heldt löi kummastuneena kätensä yhteen.
— Mitä kummia nyt lateletkaan? Eikö piispa todellakaan olisi ottanut sinua ripille? Hävetköön se vanha, höperö Fahlenius! Ole huoletta, minä puhun diakonille, hän kyllä sanoo piispalle totuuden, diakoni osaa puhua suunsa puhtaaksi… No, ja se toinen on ymmärtääkseni notarius Skogsman, joka aina juoksi jäljessäsi ja osasi niin hyvin liehakoida isääsi. Oikeinpa minua kummastuttaa, Eeva, että sinunlaisesi järkevä ihminen huolii, mitä semmoinen tuulenpieksijä puhuu. Ketä tarkoitat kolmannella? Onko se Vappu?
— On.
— Vaimohan on ollut puolihullu tautinsa jälkeen. Mene hänen luokseen, jos vihdoinkin tahdot nähdä hänet hyvänä jälleen. Minusta sinä osoitat hänelle liiankin suurta kunniaa.
— Hän ei tahdo nähdä minua. Hän sanoo ennemmin kuolevansa… Oletteko kuullut mitään Iisakki Alanuksesta?
— En siitä asti, kun hänet syksyllä vihittiin papiksi ja määrättiin apulaiseksi kauas Pohjanmaalle.
— Iisakki parka!… Minun täytyy nyt ajatella lähtöä. Jääkää hyvästi kummi. Vielä kerran kiitos monien vuosien hyvyydestä. Muistatteko lupausta, jonka pyysitte minulta, kun olin seitsenvuotias?
— Mitä lupausta?