— Kiitoksia kysymästä, he kasvavat niin, että vaatteet jäävät pieniksi, ja he ovat alkaneet käydä koulua täti Pontinin luona.
— Olkaa hyvä, antakaa heille tämä pieni muisto minulta. Ei siinä ole muuta kuin kaksi virsikirjaa… Mutta ettehän asukaan Laimissa tänä kesänä?
— Matiaalla on rippikoulu ja paljon muita toimia. Me muutamme vasta heinäkuun keskipaikoilla sinne.
— Muistan millainen Laimi oli sinä iltana, jolloin otitte vastaan suuren joukon pakolaisia ja lohdutitte heitä, kuten kaikkia lohdutatte. Monen siunaus on jäänyt Laimin rannoille. Ajat vaihtuvat, me menemme pois, ja teidän rauhallisessa turvapaikassanne on kerran asuva muita. Mutta aallot vielä silloinkin loiskivat kuten ennen niemen kalliota vastaan — tuuli humisee niinkuin ennen tummissa kuusissa, ja silloin kalastaja vanhus sanoo perää pitäessään pojalleen, joka purjeita hoitaa: tuossa on Laimi, siinä asui ennen Jumalan mies, jota kansa sanoi köyhien Eliaaksi.
— Ihmisten muisti on niin lyhyt, sanoi Paulina liikutettuna.
— Onneksi se on lyhyt, sillä muuten kokoisi se liian paljon kärsimyksiä. Mutta kun luemme toisesta maailmasta, että meidän työmme seuraavat meitä sinne, miksikä emme voi toivoa, että tulevat ajat säilyttävät jonkun muiston kaikesta siitä parhaasta, jonka meidän aikamme jättää niille perinnöksi? Kivi putoaa alas tyyneen mereen eikä sitä näy enää, mutta väreet laajenevat kauas ylt'ympäri sen paikan, missä se painui vedenpinnan alle. Kun väreetkin tasoittuvat ja suuri, kirkas tyyneys leviää meren syvyyksien yli, silloin loppuu aika, iankaikkisuus alkaa, mutta Jumala muistaa paikan, mihin kivi putosi.
— Niin, Jumala tietää, että me olemme hyödyttömiä palvelijoita.
— Usein, jatkoi Eeva, olen muistellut veljenne saarnaa sinä sunnuntaina, jolloin sota julistettiin. Jos hän olisi ylistänyt kuningasta tai valtakunnan hallitusta, olisi sittemmin pilkattu hänen sanojaan. Jos hän olisi ylistänyt sotaa, sanottaisiin häntä nyt vääräksi profeetaksi. Mutta hän ylisti ikuista kuningasta ja Hänen valtakuntansa iäistä rauhaa: sitä ei kukaan voi pilkata tai unohtaa; se sana käy totuuden voimalla aikojen ja ajan vaiheiden halki. Kuulijain joukossa kirkossa oli ehkä silloin nuori ylioppilas, josta on tuleva teidän veljenne seuraaja ja joka on julistava hänen sanaansa vielä syntymättömille sukukunnille. Tai siellä oli äiti, joka kirkosta kotiin palattuaan opetti nuo sanat lapsilleen, ja niin ne itivät tulevien aikojen varalle. Yksi päivä kylvää siementä satoihin vuosiin; pian häviävä mies heittää silmänräpäyksessä kuulumattomaksi haihtuvan sanan kauas tulevaisuuteen, jonka pituutta ei voida määrätä. On suurenmoista sillä tavoin puhua sukukunnille ja vuosisadoille. Jumalan voima on puhunut apostolien kautta ja puhuu vielä hänen lähettilästensä kielellä.
Vaikka sisar Paulina sydämensä yksinkertaisuudessa ei käsittänyt vuosisatojen mittapuuta, ymmärsi hän sitä paremmin, että nuori nainen, jota hän oli kerran rakastanut ja kahdesti pelännyt, puhui kunnioittaen hänen veljestään, ja se kieli soinnahti aina. Hän tunsi leppyvänsä ja ajatteli itsekseen, eikö hänen pitäisi tarjota vieraalleen virkistykseksi Laimin oivallista vaapukkahilloa, kun samassa diakoni Elg astui huoneeseen.
Hän ei ollut muuttunut; pää oli ehkä vähän enemmän ajatuksiin syventyneenä, otsa ehkä vähän uurteisempi, mutta kasvot eivät olleet kalpeammat kuin ennenkään, syvä, lempeä katse oli niin läpitunkeva kuin se olisi aina tahtonut tutkia sielujen syvyyksiä.