Hän ei ollut odottanut tätä vieraskäyntiä, jäi kummastuneena seisomaan ja tervehti kylmästi.
— Rouva Keith tuli sanomaan sinulle jäähyväisiä, sanoi sisar Paulina hiukan hapuillen ensi sanoja.
— Minulla ei ole kunnia tuntea ketään sen nimistä rouvaa, vastasi diakoni ankarasti.
Eeva Merthen, peloton, oli kalvennut vastoin tahtoaan. Ennemmin hän olisi vielä kerran saapunut Turkuun vihollisarmeijan etunenässä kuin seisonut tuon miehen edessä. Hän oli nyt kuitenkin tullut häntä tapaamaan, hän oli päättänyt olla nöyrä, kärsiä kaikki moitteet, mutta tämä häväistys saattoi hänen mielensä kuohuksiin. Hän hillitsi itsensä tarmokkaan tahtonsa koko voimalla ja sanoi:
— Ei edes maallinenkaan lapsi tuomitse ketään kuulematta. Minä olen teidän rippilapsenne ja vetoan siihen tuomioon, joka on maailman tuomiota ylempänä.
— Mene, Paulina! sanoi diakoni.
Paulina poistui.
— Mitä on sitten kadotetulla rippilapsellani sanomista minulle? Jos sanottavana on jäähyväiset synnille, niin ole kolminkertaisesti tervetullut! Jos uhmaat jumalallista ja inhimillistä lakia vastaan, niin mene ennemmin jonkun toisen luo! Mene hovi-imartelijain, mene ihmisten palvelijain luo; niitä ei tarvitse kaukaa etsiä. Se Herra, jota minä palvelen, ei kärsi mitään synninpalvelusta.
— Se Herra, jota te palvelette, on sanonut vaimolle: missä ovat syyttäjäsi? En minäkään sinua tuomitse.
— Niin, ja sitten hän on lisännyt: mene äläkä silleen syntiä tee!