— Tahdotteko kuulla minua? Tahdotteko vielä olla minulle sama kuin ennen olitte?
— Minä tahdon olla omanatuntonasi. Puhu!
— Niinpä tietäkää, että minä olen ollut ylpeä ja minut on syvään nöyryytetty. Minä olen liikkunut unissani ja herännyt siitä. Olen luullut olevani viisas ja huomannutkin olevani mieletön. Kaikki synnit ovat asuneet epävakaisessa sydämessäni ja asuvat siellä vieläkin, enkä saa mitään rauhaa. Jumala on runsaasti jakanut minulle lahjojaan, maailma on minua milloin häväissyt, milloin ylistellyt, moni on pitänyt minua onnellisimpana kuolevaisista, ja onpa ollut hetkiä, jolloin itsekin olen uskonut olevani onnellisin. Mutta teidän edessänne seisoo köyhä, muserrettu nainen, verraten itseään siihen vaimoon, jolla ei yhtään syyttäjää ollut. Te ette voi tuomita sitä, jota teidän mestarinnekaan ei tuominnut.
— Älä tule minun luokseni niinkuin tulet Herrasi ja Jumalasi luo. Minä olen syntinen niinkuin sinäkin, eikä minun tuomioni mitään ole. Sovita itsesi Jumalan lain kanssa, jota olet rikkonut salaa ja julkisesti.
— Julkisesti kyllä, vaan en salaa. Teeskentelemistä minä inhoan. Kaikki, mitä olen rikkonut, sen olen rikkonut kaiken kansan edessä, niin ettei siinä ole mitään salaista. Ensi hetkestä asti olen seisonut kuin näyttämöllä päivän valossa ja kaikkien nähtävissä.
— Se on totta, tunnenhan minä sinut, sinä et voi teeskennellä. Mutta oletko ajatellut, että yksin tuo olemuksesi totuuskin, jota minä en tahdo moittia, on ollut hylättävä esimerkki? Etkö tiedä, miten eräs kuningas on tänä turmeluksen aikana ollut lukemattomissa paheissa alamaisillensa huonona esikuvana? Ja sinä, jota sanotaan herttuattareksi, sinä, joka olet ollut kaikkien näkyvissä, kuin näyttämöllä, kuten sanot, etkö ole ajatellut, että jokainen laiton tai rikokselleen liitto on täst'edes saava puolustusta sinun esimerkistäsi? Heikkous on sanova: enhän minä ole parempi häntä. Rikos sanova: enhän minä ole huonompi häntä. Sinä häpäiset julkisesti tapoja, ja sinä pidät häpeää kunnianasi.
— Minä olen poistuva, vastasi katuvainen hyvin masentuneena. Hän seisoi kuin syytetty tuomarinsa edessä. Diakoni ei osoittanut ihaillulle herttuattarelle edes sen vertaa huomiota, että olisi käskenyt häntä istumaan.
— Huomaa tarkoin — jatkoi horjumaton tuomari — etten minä moiti rikoksen suoruutta, vaan sen seurauksia. Mutta oletko myöskin suora itseäsi kohtaan? Oletko tutkinut sydäntäsi, ettei se petä sinua?
— Johan sanoin, että olen liikkunut kuin unessa ja nyt herännyt. Älkää ajatelko alhaista minusta! Te viittasitte jumalalliseen ja inhimilliseen lakiin. Kun nousin ihmissääntöjä vastaan, luulin tottelevani korkeampaa, jumalallista lakia, joka yhdistää sielut. Jos minut olisi hurmannut tavallinen intohimo, niin olisin valinnut nuoremman miehen. Jos olisin etsinyt rikkautta tai ulkonaisia etuja, niin muistakaa, että niitä minulle jo ennen oli tarjona. Minä etsin suurta sielua, ja kun sen löysin, unohdin kaikki saadakseni olla hänen omansa.
— Noin ylpeä, noin ylpeä omasta lankeemuksestaankin! Etkö sitten vieläkään ymmärrä, että sydämesi on pettänyt sinut? Mikä on suurta? Se, mikä alentaa itsensä, sillä se koroitetaan. Mikä on pientä? Se, mikä itsensä ylentää, sillä se alennetaan. Mikä on kunniaa? Se, mikä taistelee, vuodattaa verta tai voittaa elämän korkeimpien päämäärien puolesta! Mikä on varjoa? Se, mikä taistelee pitämättä lukua pyrintöperästä, ihmisten palkan tähden. Sinun Keithisi on palkkasoturi, koska hän taistelee varjon tähden, ja sinä itse olet pieni, koska olet tavoitellut koroitusta.