Seitsenvuotinen sota alkoi nyt jyristä taivaanrannalla. Keith ei ollut puolustanut tuota sotaa, ja hän oli aavistanut sen tulevan pitkälliseksi, mutta kuninkaalla oli hyvin varustettu armeija, hän teki liiton Englannin kanssa ja toivoi nopealla sotaretkellä kukistavansa ensin Saksin ja sitten Itävallan.
Potsdamissa oli kaikki sotajalalla, pikku kaupunki vilisi sotilaita, ja vieras etsi turhaan majapaikkaa. Hän kysyi sotamarsalkka Keithiä; mahdotonta oli tavata häntä; sitten madame Mertheniä; hänet opastettiin komeaan huvilaan kaupungin ulkopuolelle.
Diakoni Elg astui illan suussa Eeva Merthenin asuntoon. Hän tapasi entisen rippilapsensa muutamien nuorien tyttöjen kanssa purkamassa liinavaatteesta haavankäärenöyhtä. Sota maksaa paljon verta; mies sitä vuodattaa, nainen sitoo miehen miekan tekemät veriset haavat.
Kaksitoista vuotta oli kulunut siitä, kun diakoni viimeksi oli nähnyt Eevan; Eeva oli toivonut saavansa nähdä hänet paljoa ennemmin. Hän oli vanhempi ja kalpeampi, eikä ilman tukahutettujen huokausten ja pidätettyjen kyynelten merkkejä; yhä oli hän yhtä kaunis, mutta enemmän grande dame kuin siihen aikaan, jolloin häntä sanottiin herttuattareksi. Hän ojensi liikutettuna diakonille sormuksilla koristetun kätensä, ja hänen katseessaan oli jotakin katumuksentekijän tapaista, kun hän sanoi:
— Tulittehan kuitenkin! Kuinka saatan kiittää teitä!
— Ei tänne ollut aivan yhtä pitkä matka kuin Roomaan, madame.
Diakoni nimitti häntä madameksi eikä enää sinuksi.
— Ei, ei niin pitkältä kuin Turun erään kadun poikki … Merthenin talosta Grubbin taloon. Ja te tulette minun luokseni!
— Minut on lähetetty köyhien palvelijaksi. Olenko ehkä erehtynyt väärään paikkaan? virkkoi Elg, nopeaan katsahtaen ympäri komeaa huonetta.
— Ette, ette, te tulette köyhän naisen luo, jonka teette rikkaaksi… Mutta olette uuvuksissa pitkästä matkasta. Ettekö suo itsellenne vähän lepoa?