— Eikö hän olisi viisas ja kokoaa miljoonia! Mitä me silloin olemme, veli Gråberg? Et ehkä tiedä, veli, että Liisu kesti viime talvena kokonaista kaksi kuukautta sen vanhan saiturin luona. Hän on vanhapoika ja minun ikäiseni. Kaikki on hänellä omaa omaisuutta, jota hän voi käyttää mielin määrin. Onhan päivän selvä, että Liisu saa yksin periä kaikki.
— Hm… Miljoonanko?
— Vähintään. Huomatkaa siis: meille miljoona enemmän, toisille sama määrä vähemmän. Sitä sanoisin kelpo kaupaksi, jota ei sovi halveksia.
— On siinä vähän perää, veli.
— Mitä taas noihin kummallisiin kertomuksiin tulee, koskevat ne sukua.
Hannu Halm on nyt kauppaneuvos. Jos huomattaisiin, että hänen vanhin
veljensä Sten on … kuinka sanoisin? … huikentelevainen mies…
Jollei suvussa olisi kaikki niinkuin olla pitäisi … mikä ei koske
Liisua…
— Edvardson … meidän täytyy hankkia asiasta selko. Minä olen kristitty ihminen, en tahdo kenenkään turmiota, mutta meidän tulee saada tietää, minkä verran noissa jutuissa on perää. Äitini tiesi aikanaan kertoa vanhan isän. Hannu Kristofer Halmin, nähneen näkyjä. Hanki minulle varma tieto siitä, ja me vedämme tuhannen riksin velkakirjan yli ristin.
— Ja sitten yli toisenkin samansuuruisen velkakirjani, kun Liisu
Halmista tulee rouva Gråberg.
— Ei, maltas hiukan, veli Edvardson! Toisen yli vedämme ristin silloin, kun rouva Liisu Gråberg saa periä Sten Halmin.
— Hyvä. Ja Lauri Roderik palaa…
— Minun liikekumppanikseni.