— Onko muuta käskettävää, veli?
— Ei. Hyvästi Edvardson. Olkoon onneksi!
— Hyvästi.
3. ROSVOLUOLAN EDUSTALLA.
Siihen ei pysty vähempi kuin kuudentoista miehen voima…
Jokainen, joka on matkustanut valtamaantietä Hämeenlinnasta pohjoiseen päin, poikkeamatta vasemmalle Tampereelle johtavaa tietä, muistaa epäilemättä aukean kankaan, joka ikäänkuin levittää lujan vuori- ja hiekkamuurin laajalti Oriveden ja Ruoveden pitäjien halki suurien ja laveallehaaraantuneitten vesien, Näsijärven, Kuoreveden ja Längelmänveden välille. Luonto on ympärillä jylhän ihana tai jylhä, jos niin tahdotaan sanoa, sillä mahtavat vuorenselänteet reunustavat järvien rantoja ja synkät havumetsät, joihin kirves vielä tuskin on koskenut, ovat kaikkialla kiipeilleet ylös rotkoista katselemaan varjojaan yksinäisissä vesikuvastimissa. Tavallisuuden mukaan on ikivanha tie aina viime aikoihin asti kiemurrellut milloin ylös, milloin alaspäin pitkin harjuja, ylänteitä ja rotkoja, jonka tähden seutu on matkustajain mielestä aina ollut vaivalloinen ja vaarallinen kulkea; mutta myöhempinä aikoina, kun on tahdottu hankkia työansiota leivättömille, on viisaasti alettu kiertää Ruoveden hankalimpia mäkiä tai kaivaa tietä toisten puhki, joten tunteellinen matkustaja tosin on kadottanut monta kaunista näköalaa, mutta sen sijaan voittanut melkoisesti mitä turvallisuuteen ja mukavuuteen tulee.
Varsinaisen kankaan läpi, joka alkaa lähes puolen penikulman päässä Oriveden kirkon pohjoispuolelta ja jota myöten maantie kulkee edelleen pohjoiseen päin noin kolme penikulmaa, käy jylhä vuorenselkä siinä kohden, jossa kuuluisa "paha virsta" on, juuri yksinäisen, keskellä erämaata sijaitsevan Kallenaution kestikievarin pohjoispuolella. Muuten on kankaalla ainoastaan siellä täällä jokin mäki tai äkkisyvänne; suurin osa on tasaista ja kovaa kanervikkonummea, joka mahtavine honkineen ei lannistu mistään auran sivistyttämisyrityksistä.
Melkein keskellä kangasta on aivan sen tyylin mukainen merkillinen paikka, jonka vaiheilla matkustavat ylioppilaat ja koulunuoriso kesäisin harvoin saattavat vastustaa kiusausta nousta rattailta ja kuluttaa siinä jonkin puolituntisen kallista aikaansa. Paikka on tunnettu nimellä "ryövärin ruoppi" tai rosvoluola ja se sijaitsee oikealla puolen tietä etelästä päin tultaessa ja ainoastaan muutaman askelen päässä kymmenennestä virstanpatsaasta Ruhalan kestikievarista lukien. Seutuatuntematon ajaa helposti ohi huomaamatta muuta kuin korkean ja tiheän havumetsän, jota kasvaa tien molemmilla puolin; mutta ken ottaa vaivakseen astua alas ajoneuvoistaan, huomaa aivan tien vieressä ja puoleksi kuusien varjossa synkän äkkisyvänteen niin tarkoin rotkon seinämien ja ylitse riippuvien oksien suojaamana, että sen pohjassa on aivan hämärää ja viileätä keskellä kuumaa, aurinkoista kesäpäivääkin. Siinä, kertoo kansantaru, ovat rosvot ennenmuinoin majailleet väijyskellen matkustajia; monen markkinamiehen hyvinvarustettu kuorma ja monen pellavakauppiaan sattumalta täyteläinen rahakukkaro on siinä ryöstetty, ja kenties on joskus viaton veri tahrannut tienvieren ruskeaa kanervikkoa. Mutta rosvot ovat aina, takaa-ajolta turvassa, vetäytyneet takaisin syviin rotkoihin ja laaksoihin, joita lähtee "ryövärin ruopista" etemmäksi suureen metsään.
Eräänä iltana joulukuun alkupuolella vuonna 183— raivosi noilla seuduin ankara pyryilma. Talvi oli saapunut sinä vuonna niin aikaiseen, että jo marraskuussa oli mainio rekikeli, eikä edes kuuluisa Antinpäivän suojakaan tehnyt sille mitään haittaa. Niin rajua pyryilmaa ei siihen vuodenaikaan oltu miesmuistiin nähty, ja aikakirjoihin on merkitty, että Tampereen markkinat, jotka olivat samaan aikaan, kärsivät siitä tuntuvan haitan, puhumattakaan niistä vastuksista, mitä se läheltä ja kaukaa oleville markkinamiehille tuotti.
Luonnonvoimien siten raivotessa oli mahtavan suuri kangas kammottavan kolkko. Myrsky vinkui tuhoa ennustaen suurissa hongissa, ja lumituprut kietoivat niiden tummat latvat valkoiseen, liehuvaan huntuun. Tuontuostakin kuului ryske vielä kovempi lumituprujen ulvontaa; silloin kaatui jokin jättiläishonka, jonka kulovalkea oli ehkä jo monta kesää takaperin polttanut ja jonka kahden- tai kolmensadan vuoden vanha, puoleksi hiiltynyt runko nyt myrskyn voimasta äkkiä murtui. Sen milloin läheltä, milloin etäämmältä kuuluvan ryskeen lomitse, tuon äärettömän erämaan keskeltä, missä elementit hillitsemättömästi raivosivat eivätkä näyttäneet suvaitsevan ainoankaan elävän olennon oloa alueellaan, kuului aika-ajoin kimakka parahdus kuin lapsen hätähuuto. Se oli suden ulvontaa, joka aikaisen talven pakosta oli lähtenyt saloiltaan, siepatakseen tieltä jonkin juoksukoiran tai jos mahdollista varastaakseen lihavammankin saaliin tasangon kylistä.