Kankaan läpi kulkevan tien ajoi tuisku vähässä ajassa umpeen, tehden sen siten melkein mahdottomaksi kulkea. Kun lisäksi vielä joulukuun pimeys tuiskun tähden aikaisin lopetti lyhyen päivän, tuli rosvoluolan ympärillä oleva seutu todellakin niin peloittavaksi, että matkustavaiset olisivat sitä kyllä välttäneet, vaikkeivät olisi tunteneetkaan muinaistarujen murhia ja ryöstämisiä.
Sitä odottamattomampaa oli sentähden kuulla kulkusten äänen moisessa ilmassa myöhään illalla pohjoisesta päin lähestyvän pahamaineista seutua. Se ei kuitenkaan ollut sellaista reipasta, säännöllistä helinää, joka suloisesti soi pakkasilmassa talven kylmänä kuutamoiltana; pikemmin saattoi kulkusten hitaasta ja surumielisestä äänestä, joka vähän väliä lakkasi ja toisinaan tuntui vallan vaikenevan, päättää kulun olevan vaivalloista, epätasaista ja raskasta, jonka otaksumisen teiden tila pyryilmassa tekikin varsin todenmukaiseksi.
Kuitenkin läheni kulkusten kilinä lähenemistään, ja vaaniva susi — sillä muita näkijöitä ei silloin rosvoluolan lähistöllä ollut — olisi vähitellen voinut erottaa korkeain kinosten läpi vaivalloisesti eteenpäin pyrkivän ns. kojureen, niinimattokuomin, jommoisia käytettiin maamme pohjoisosissa. Noita ajoneuvoja, jotka tilavuudellaan ja mukavuudellaan yllin kyllin korvasivat ulkonaisen komeuden puutteen, veti yksi hevonen, ja ajomies kahlasi reen vieressä aina kainaloihinsa saakka lumessa. Hevosen pakotti väsymys tuontuostakin pysähtymään ja joka kerta kohotti ajomies leveällä olkapäällään takaapäin reen kinoksesta. Siten päästiin taas liikkeelle, mutta jo viidenkymmenen tai sadan askelen päässä vaipui reki aina uudelleen yhä suurempiin kinoksiin ja tuotti yhä ankarampia ponnistuksia. On oikeudenmukaisesti tunnustettava, ettei ajaja vaivojaan valittanut, vaan säästi yhtä vähän itseään kuin hevostaankin, jota vastoin kyynärän pituinen, lammasnahkaturkkiin ryöminyt kyytipoika sai niin hyvin kuin voi pysytellä kuskilaudalla. Niin jatkettiin hetkinen kulkua suomalaisen sitkeään tapaan, mikä silloin olikin tarpeen, ellei ollut halua viettää pitkää talviyötä erämaan kinoksissa.
Siitä, mihin matkustajat olivat saapuneet, oli penikulma taaksepäin Ruhalan kestikievariin ja melkein yhtä pitkälti eteenpäin Kallenautiolle. Ei ollut toivomistakaan päästä suojaan yhä vain yltyvästä rajuilmasta, varsinkaan kun ei pientäkään tölliä tai muuta ihmisasuntoa ollut huomattavana yksinäisellä seudulla. Ajomies yhä siis koki ponnistella eteenpäin niin horjumattoman maltikkaästi kuin hänen tilansa vaati, kunnes uusi ja ylitsepääsemätön este tukahdutti kaiken toivon matkan jatkamisesta.
Eräs jättiläishongista, joiden uhkeitten latvojen oli täytynyt taipua myrskyssä, oli kaatunut tien poikki, ja sen oksille ja rungoille oli vähässä ajassa kokoontunut korkea kinosvalli, joka teki eteenpäin pääsemisen mahdottomaksi. Tarkastettuaan tiepuolet ja nähtyään kiertämisen olevan yhtä mahdottoman kuin lumivallin yli pääsemisenkin, herkesi ajaja enempää yrittämästä ja alkoi hidasverisen tyynenä vain iskeä tulta piippuunsa.
Reen perästä kuului karkea ääni kärsimättömästi kysyvän suomeksi, mitä se merkitsi. Mies, joka toimitti ajajan tärkeätä tehtävää ja luultavasti arveli hätäilemistä ihan turhaksi vaivaksi, iski vain rauhassa tulta kangistuneilla sormillaan; mutta koska taula ei ollut oikein kuivaa, täytyi äänen kuomista uudistaa kysymyksensä:
— Iisakki — mies, mikset aja?
Ajaja oli jo saanut taulan syttymään, veti mielihyvin muutamia aimo savuja, oikaisi siloja, veti koirannahkarukkaset käteensä, siirräiksen lähemmä kuomia ja vastasi rauhallisesti:
— Sentähden että tie on suljettu.
— Lyödä sivalla lurjusta ja sysää hänet pois tieltä! jatkoi sama henkilö kuomista, arvattavasti luullen jonkun hämäläisen olevan kuormineen vastuksena eikä mielivän antaa tietä.