— Siihen ei pysty vähempi kuin kuudentoista miehen voima, vastasi ajaja samaan tapaan.
Uteliaana näkemään, mikä hämäläisroikale se semmoinen oli, kurkisti reestä paksu pää, joka oli niin huolellisesti kiedottu suunnattoman suureen, harmaaseen päähineeseen, että sen omistajasta, vaikkakin olisi ollut hieman valoisampaa, tuskin olisi muuta voinut erottaa kuin suuren, kylmästä punaisen nenän.
— Enhän minä näe mitään edessä, jatkoi paksupäinen, voimatta nähdä reen edessä olevaa valkoista lumivallia.
— Sen kyllä uskon, ajaja vastasi yhtä tyynesti kuin ennenkin.
— No anna mennä sitten! toisti ääni harmaasta päähineestä vähemmän mahtipontisesti.
Tuohon uuteen käskyyn ei ajaja luultavasti katsonut maksavan vaivaa vastata, sillä ääneti hän alkoi riisua suitsia hevoselta ja alkoi syöttää sille leipää.
Paksupäinen ei näyttänyt taipuvan olemaan yhtä tyytyväinen asemaansa. Kääntyen pienen kuskilaudalla istuvan kyytipojan puoleen hän kysyi hiukan vähemmän käskevästi, tiesikö hän, miten pitkälti vielä oli kestikievariin.
— Ollaan vasta puolitiessä, vastasi poika, jonka hampaat kalisivat vilusta ja pelosta.
— Eikö ole yhtään taloa lähellä? jatkoi ääni yhä sävyisemmin.
— Mitäpä täällä olisi, poikanen vastasi merkitsevästi.