Se, mikä niin odottamatta uudelleen virkisti lumivallin pohjoispuolelle pysähtyneitten matkustajain toiveet, oli eteläpuolelta kuuluva uusi kulkusten kilinä. Ei mikään muu kuin ihmetyö näyttänyt voivan vapauttaa matkustajia, ja melkeinpä se ihmeen vertaista olikin, että moiseen aikaan, sellaisella paikalla ja sellaisessa rajuilmassa tavattiin toinen matkustaja. Paksupäisen valtasi kuitenkin, huolimatta miehekkäästä äänestä, uusi levottomuus, joka ilmeni uudistetusta käskystä, että Iisakki vain katsoisi ruoskaansa.
— Ja kuule, Iisakki, taita minulle paraan paksuinen oksa tuosta puusta, niin ojennan sen ulos kuomista pistoolin sijasta.
Iisakki mutisi jotakin, että rosvojen hevosilla harvoin on kulkuset, mutta totteli kuitenkin käskyä. Vuollessaan oksaa edes vähänkin pistoolin näköiseksi kuului hän virkkavan jotakin, että rouvan pitäisi vain antaa parhaimman puhetorvensa pauhata, niin ei pahinkaan rosvo voisi pimeässä erottaa häntä virkamatkoillaan olevasta nimismiehestä.
Aimolailla vaatteisiin käärityn pään omistajatar — sillä sillä oli todellakin nainen omistajana — ei näyttänyt hiukkaakaan pahastuvan siitä mahdollisuudesta, että häntä sillä tavoin voitaisiin väärin käsittää, vaan huomautti vain sävyisesti, että hänen suvussaan olivat naiset aina olleet miehekkäämpänä puolena — ja ellei hänen olisi hankala liikkua turkeissaan ja hameissaan, niin saattaisi hän kyllä tarttua miestä kaulukseen yhtä hyvin kuin joku muukin, eikä se olisikaan ensi kerta.
— Niin, sen voivat kyllä kaikki hänen puotipalvelijansa ja Savon talonpoikaisukot todistaa, Iisakki mutisi uudelleen, kiivetessään niin hyvin kuin pääsi ylös lumivallille tähystämään vihollista. — Tuopa vain ei näy säästävän hevoskoniaan! ajaja virkkoi itsekseen, kun hän hämmästyksekseen kuuli kulkusten helinästä, että tulija lennätti ripeätä ravia halki korkeiden kinosten.
Kohtapa pieni, kevyt, kahden hevosen vetämä reki saapui lähelle vallia eikä pysähtynyt ennenkuin hevoset vaipuivat hongan lumipeitteisten oksien väliin, mistä ne kaikin voimin rimpuillen koettivat päästä irti. Kyytimies, joka ajoi uutta rekeä ja varsin hyvin tunsi pahamaineisen paikan, mutta ei sen esteen laatua, mikä niin äkkiä sulki häneltä tien, alkoi äänekkäästi siunailla; ja kun hän lisäksi vielä näki Iisakin vartalon ylinnä vallilla häämöttävän lumituiskussa, ei ollut ollenkaan kummallista, että hän kaikin voimin alkoi huutaa:
— Rosvoja! Herätkää herra! Metsä on täynnä rosvoja!
Huudon kuuluessa kohosi pienen reen takaistuimelta unenhorroksista pitkä, luminen hahmo, kopeloi kädellään pari silmänräpäystä turkkinsa povea ja kohotti sitten pienen, tumman esineen, joka otaksuttavasti teki paremmin tehtävänsä kuin vast'ikään leikattu honganoksa, koska hetkisen kuluttua kuului pamaus ja luoti suhahti niin läheltä kunnon Iisakin koirannahkalakkia, että hän hämmästyksissään kadotti tasapainonsa ja kaatua humahti nurin niskoin alas vallilta.
— Kas, se sai palkkansa! huudahti ampuja reippaasti.
— Hevosia selkään, ukko, hevosia selkään; selvitä reki tuosta, kirotusta satimesta, mikä on edessämme. Näyttäkööt vain vielä kerran nokkaansa, niin kyllä minä opetan heidät tietä sulkemaan.