— Ai, ai, ilveili yömyssyinen, miten kiire teillä onkin, hyvä nimismies… En muista, että vanha ystäväni ja suosijani, Laukaan kruununvouti Löfberg, olisi saanut noin nuoren seuraajan. Ja, hyvä asessorinrouva, suokaa anteeksi … oletteko todellakin rouvasihminen? Ehkä odotamme huomiseen asti. Ajakaa Sipilään … kivenheiton päähän … rehellistä väkeä, hyvä yösija … ja huokeata, hyvin huokeata!
Mutta silloin halkesi olutpullo. Margret-rouva oli vähitellen lähestynyt portaita, iskeä paukautti nyrkillään suljettua ovea ja päästi kauan kuohuneen närkästyksensä vapaasti valloilleen:
— Hävetkää vähän, Sten-lanko! Hävetkää, vanha saituri, kun seisotatte omaa kälyänne ja veljenne tytärtä tuntikausia lumessa kurjalla pihamaalla, päästämättä meitä katon alle! Niin, en sano mitään, mutta sen sanon vielä kerran: hävetkää, Sten-lanko! Hyi moista visukinttua!
Luultavasti ei Margret-rouvan oikeutettuun suuttumukseen ollut ainoana syynä pitkällinen odottaminen niin läheisen sukulaisen vieraanvarattoman asunnon edustalla. Hän oli luopunut viisaasti mietityistä ja tuottavista markkinatuumistaan; hän oli vaivannut itseään neljänkymmenen penikulman edestakaisella talvimatkalla; hän oli toimittanut kilpailijalleen ja kadehtijalleen, Pellavoiselle, loistavan voiton; hän oli vielä kaiken päälliseksi maksanut kauniit kyytirahatkin, ja kaiken sen hän oli tehnyt toivoen tapaavansa kuoleman kielissä kalliin sukulaisensa ja pääsevänsä kaikella kunnialla perimään hänet. Ja lanko ei ainoastaan pitänyt pilkkanaan hänen sukulaisrakkauttaan, vaan vieläpä rohkeni pirteänä ja ripeänä seisoa ullakon luukussa, keinotella ja kaupustella aivan kuin ennenkin. Mikä hävyttömyyden huippu! Vähempikin voisi saada uskollisen kälyn suuttumuksesta punastumaan!
Margret-rouvan sukulaistervehdyksen keskeytti uutterasti piiritetyn ja lujasti teljetyn linnoituksen antautuminen.
8. KULTA KUMMITTELEE.
Uskallatko näyttää hänelle kultasormustasi?
Hetikuin olutpullon paukahdus ilmaisi seuran olevan toista lajia kuin miksi se ensi alussa oli tekeytynyt, katosi yömyssyinenkin ullakon luukusta. Kohta sen jälkeen saattoi linnan portin sisäpuolelta kuuluvasta jotenkin vilkkaasta sanakiistasta aavistaa, että puolustajat olivat keskenään eripuraisia. Ei kauan kestänytkään, ennenkuin ovi aukeni ja yömyssyinen ilmestyi portaille, tällä kertaa kokonaan näkyviin pitkävartaloisena, laihana miehenä, kantaen lyhtyä kädessään.
Jos rouva Margret Halmilla vielä olisi voinut olla epäilyksiä lankonsa terveydentilasta, niin olisivat ne kokonaan haihtuneet, kun suoravartaloinen, komea ukko astui hänen eteensä reippain askelin, syleili häntä kursailevan kohteliaasti ja kohta sen jälkeen tervehti Liisua samalla tavoin. Hänen oli paha mieli, että he niin kauan olivat saaneet odottaa pihalla; mutta mikseivät he kohta sanoneet, ketä olivat? Niillä seuduin liikkui kaikenlaista irtolaisväkeä, johon ei juuri ollut luottamista; heidän tuli antaa anteeksi, että vanha mies piti huolta turvallisuudestaan. Pyssyn laukaiseminen niin myöhään illalla ei myöskään ollut oudoille matkustajille soveliain keino luottamuksen herättämiseksi, ja sentähden heidän ei pitänyt ihmetellä, että vanha sotilas oli vastannut sodanjulistukseen samalla mitalla. Mutta nyt oli heidän astuttava sisään ja pidettävä hyvänään, mitä yksinkertainen nuorenmiehen koti heille saattoi tarjota.
Rappeutuneen etehisen kautta astuttiin jonkinlaiseen vastaanottohuoneeseen, joka, jos mahdollista, oli vielä ränstyneempi kuin ulkoapäin saattoi aavistaa. Rappaus oli karissut sen suuresta, valkoiseksi kalkitusta avonaisesta takasta, lattiapalkkien raot irvistelivät pahasti, kolme neljä ikkunanruutua oli särkynyt ja ne oli tappuroilla tukittu; muutamia kurjia tuoleja, karkeaksi höylätty pöytä, maalaamaton sänky ja ruskea seinäkello, jossa oli harmaa lautasen pohja tauluna, siinä koko tuo vaatimatonta huonompi huonekalusto. Vanhahko nainen rukkinsa ääressä ja niinimatolla nurkassa loikoileva kissa olivat isäntää ja pihakoiraa lukuunottamatta pahanpäiväisen asunnon ainoat asukkaat.