Matkustajien tervehdykseen vastasi tylysti päätään nyökäyttäen kehrääjä, jonka ääni vastikään oli kuulunut etehisestä, mutta jonka tänä hetkenä näytti vallanneen kummallinen työinto. Päällysvaatteet riisuttiin, komissaari sytytti talikynttilän ja vei vieraansa sisempään huoneeseen, joka oli vähän pienempi edellistä eikä juuri paljoa paremmin varustettukaan. Pari kaappia, vanhanaikainen lipasto, kulunut kirjoituspöytä ja samoin kuluneet, maalaamattomat puutuolit osoittivat, että se varmaankin oli isännän työhuone ja luultavasti talon ainoa asuttava huone lukuunottamatta emännöitsijän kamaria. Siten sisään päästyään tiedusteli Margret-rouva heti lankonsa terveyttä. Hän sanoi kuulleensa, että se oli viime aikoina ollut huonohko, ja hän oli sentähden iloissaan, kun tapasi hänet niin reippaana.
— Kyllähän minä enimmäkseen voin oikein hyvin, vastasi ukko. Tavallisesti kävelen penikulman päivässä, syön kolme vahvaa ateriaa ja hakkaan itse polttopuuni.
Kuin sanojensa todisteeksi hän otti Liisua kiinni vyötäisistä, nosti
hänet ylös kuin lapsen ja laski sitten varovaisesti puutuolille.
Margret-rouvan kielellä pyöri hänen tahtomattaan "hävetkää vähän!"
Mutta hän oli vaiti.
— Ettekö siis ole ensinkään ollut sairaana, lanko? kysyi käly niin ihmeissään, että se sisarenpojasta näytti verrattoman naurettavalta.
— En itse tietääkseni, vastasi komissaari. — Toisin sanoen, kun en ota lukuun vähäpätöistä vaivaa, joka toisinaan minua ahdistaa. Onko tämä nuori mies sinun poikasi, käly?
— Sisareni poika, Lauri Roderik Gråberg, konsulin poika. Suokaa anteeksi hänen poikamaisuutensa! Hän rupesi ampumaan ilmaan, herättääkseen siten talonväkeä.
— Vai niin, Gråberg? Niin, kyllä muistan … tunsin isän ja äidin varsin hyvin. Luulin nuorta herraa Laukaan kruununvoudiksi Stigelliksi. Olipa onni, että kumpikin ammuimme sivuitse pimeässä. Harvoin minulle muuten niin käy.
— Pyydän, herra komissaari, ettette pahastu pientä pilaa, vastasi ylioppilas hieman hämillään, kun tunsi, että osat niin äkkiä vaihtuivat.
Hän oli odottanut saavansa nähdä kurjan, köyryselkäisen, vanhan koronkiskojan, jonka kanssa saattoi ilvehtiä mielin määrin, ja edessään hänellä olikin sotavanhus, jonka todella voikin uskoa harvoin ampuvan ohitse ja joka sangen selvästi antoi hänen tuntea etevämmyytensä.
— Oh, sano vain eno! puuttui puheeseen Margret-rouva, kokien saada ensimmäisen väärinkäsityksen jäljet tasoittumaan.