— Älkäämme enää puhuko parista tyhjiin menneestä luodista, jatkoi vanhus kevyeen tapaan, missä ilmeni entistä maailmanmiestä. — Sanokaa kernaammin, mitä onnellista sattumaa saan kiittää näin rakkaitten vierasten tulosta tänne yksinäiseen asuntooni, jossa, kuten, käly, kaikesta huomaat, harvoin ketään vieraita otetaan vastaan. Tai jos on liikeasioita, niin jättäkäämme ne kernaammin huomiseksi ja kertokaa minulle jotakin siellä pohjoisissa kaupungeissa asuvista vanhoista ystävistäni.
— Ei mitään liikeasioita, hyvä lanko! kiiruhti Margret-rouva vastaamaan. — Me olemme matkalla etelästä päin ja tahdoimme mennessämme pistäytyä katsomassa, miten te, lanko, voitte yksinäisyydessänne. Emmepä ole moneen vuoteen nähneet teitä vanhoilla kotipaikoillanne; ellei Liisu olisi viime talvena tuonut täältä terveisiä tullessaan, niin olisitte, lanko, meiltä ollut ihan kadonneena.
— Niin, eikö totta, kuolleena ja haudattuna? Ja rakkaat sukulaiseni olisivat minua vilpittömästi surreet. Mutta vanhat ruostuneet kiväärit voivat kauan riippua nauloissaan, ennenkuin pii putoaa lukosta. Viihdyn hyvin täällä yksinäisyydessä. Kesällä hoidan kaalimaatani; talvella on kumppaninani sorvipenkki. Silloin tällöin pieniä liikeasioita … jollakinhan täytyy elää. Tarpeita minulla on sangen vähän, ja jokainen tarve on kahle. Mitä me teemme ystävillä ja seuralla? Nuori mies, toimita asemasi semmoiseksi, että muut tarvitsevat sinua, mutta ettet itse tarvitse ketään; se on todellista itsenäisyyttä, muuta ei ole. Liisu sen tietää… Mutta todellakin, te tulette pitkältä matkalta; mitä tarjoisin teille? Juodaanko pohjoisissa kaupungeissa vielä joka ilta totia?
Lauri Roderik vastasi todenmukaisesti otaksuvansa, että niin tehtiin, mutta ettei hän tiennyt sanoa, oliko se tapa muuttunut niinä kahtena vuotena, joina hän oli ollut poissa kotoa.
— Totia en voi sinulle tarjota, nuori mies, jatkoi komissaari, eikä minulla myöskään ole teetä naisille. Mutta jotakin lämmintä pitäisi olla iltakylmässä. Katsonpa, mitä näin huonosti varustetusta maalaistalosta voisi löytyä.
Niin sanoen hän meni hymyillen ulos.
Lauri Roderik kääntyi nuoren serkkunsa puoleen, jonka vaitiolo alkoi taas niinkuin jo matkallakin tuntua ylioppilaasta sietämättömältä.
— Sinä osaat puhua kuin pappi, sinä, mutta myöskin olla vaiti kuin Oulunjoen lohi. Sanos, Liisu, koska sinä tunnet talon tavat, mitä hän tarjoaa meille? Ehkä lämmitettyä piimänheraa?
Liisu vastasi lyhyesti:
— Saammehan nähdä.