— Mitä saamme nähdä? Ehkä vesipuoloja? Tai keitettyä vettä katajanmarjasiirapin kera? Sepä on oleva äärettömän terveellistä. Sinä saat periä komean erakonmajan; voit sitten tulla tänne asumaan ja ruveta laupeudensisareksi. Laupeudensisarta kyllä tarvitaan Isossakyrössä: lyöväthän täällä usein vain leikin vuoksi toisiaan kuoliaaksi. Tai sitten voit ruveta liikeasioita hoitamaan. Jollakinhan pitää elää.
Liisu oli vaiti, mutta Margret-rouva puuttui puheeseen.
— Rakas poika, sinä puhut sen mukaan kuin sinulla on älyä. Sinun pitäisi käsittää, että muutamilla ihmisillä on kaksi puolta, oikea ja nurja. Sten-lanko kääntää huvikseen nurjan puolensa koko maailman nähtäväksi, ja sitä saat sinä sanoa, miksi ikinä tahdot. Mutta hänellä on oikeakin puoli, joka harvoin ja melkeinpä vastoin hänen tahtoaan tulee näkyviin. Sen tuntee Liisu paremmin kuin sinä.
— Kyllä ymmärrän. Nurja puoli on tämä hupainen talo, oikea puoli on miljoona. Liisu saa perinnön, sentähden hän tuntee oikean puolen.
— Niin — vastasi Liisu pahastuneena — minä tunnen siitä jotakin, joka on arvokkaampaa kuin miljoonat. Sen verran voin sinulle sanoa, että useimmat ihmiset tahtovat näyttää paremmilta kuin todella ovat, mutta jotkut kernaammin huonommilta. Vanha setäni kuuluu viimeksimainittuihin.
— Sitä et saa minua uskomaan. Kuudellatuhannella riksillä olen viekoitellut karhun ulos pesästään. Kultakappaleella ostan hänen sielunsa. Liisu … uskallatko näyttää hänelle kultasormustasi? Näissä huoneissa ei näy merkkiäkään keltaisesta väristä.
— Minä pyydän, Lauri Roderik, älä ärsytä pahoja henkiä! rukoili Liisu levottomana. Niitä on kaikkialla, niin sinun kuin minunkin rinnassani. Ja missä niitä on, siinä ei saa uhmata, siinä tulee rukoilla.
— Enkö sanonut, että sinä itsekin niitä uskot? No niin, näytä hänelle kultasormuksesi tai muuten minä teen sen! Eikö hän, vanha koronkiskuri, ole olevinaan maailmanhalveksija? Eikö hän teeskentele itseään filosofiksi, joka on olevinaan ylempi meitä muita kuolevaisia? Koettele häntä! Tunnemmehan taikaesineen.
— Mitä sinä taas maitoparran juttuja lörpöttelet? keskeytti Margret-rouva, jonka käytännöllinen silmä oli huomannut matkanutussa höllentyneen napin, jota hän omin käsin oli ryhtynyt panemaan kuntoon. — Ei mitään uusia tyhmyyksiä, rakas Lauri Roderik! Ajattele mitä tahdot, mutta tyydy tänä iltana yhteen paukaukseen. Tuossa tulee Sten-lanko…
Komissaari toi hienon, höyryävän posliinikannun ja kolme, ihmeellistä kyllä, kristallikirkasta, tahottua ryyppylasia ja asetti ne kirjoituspöydälle.