— Mitä hän sanoo? kysyi Lauri Roderik hyvin kummastuneena sekä hiljainen serkkunsa puhetavasta että tapahtumasta, jonka todistajana hän vast'ikään oli ollut.
— Hän sanoo — vastasi Margret-rouva melkein yhtä säikähtyneenä ja vastoin tapaansa ihmeteltävän sävyisästi — hän sanoo, että Sten-lanko … niin, olen kuullut kerrottavan jotakin sentapaista, mutta en ikinä olisi saattanut uskoa sen siten kulkevan perintönä… Huh, se on liian mieletöntä … onhan hän aivan appi-vainaja itse! Jumala meitä varjelkoon, minä en koskaan voi niitä silmiä unohtaa… Ihminen on vajavainen olento … huh … nyt saan taas ähkyni takaisin.
— Mihin Liisu meni?
— Mihinkö hän meni? Tietysti hänen luokseen. Hän tuntee asiat, hänhän oli täällä viime talvena. Miten houkkamainen olinkaan, kun käännyin takaisin Tampereen tieltä! Syy on sinun. Kuka sinulle sanoi, että Sten-lanko oli kuoleman kielissä?
— Eräs mies, joka tuli pohjoisesta päin ja sanoi tuntevansa minut, mutta minä en tuntenut häntä.
— Lyhytkasvuinen, vanhanpuoleinen mies, yllä valkea lammasnahkanuttu, punainen vyö ja ruskea nahkalakki?
— Niin, aivan sellainen. Me jouduimme pakinoihin, kun hän syötti hevosiaan kestikievarissa muutaman penikulman päässä Ruhalasta.
Margret-rouva unohti Sten-langon, Liisun, ähkynsä ja ihmisen vajavaisuuden, hypähti kuin raketti pystyyn ja astui niin uhkaavasti sisarensa pojan eteen, että poika huomasi parhaaksi peräytyä vanhan kirjoituspöydän taakse.
— Sehän oli Pellavoinen! hän kiljaisi.
— Olisiko mahdollista?