Hän katosi samaan sisempään huoneeseen, mihin komissaari oli poistunut ja minkä raolleenjääneestä ovesta näkyi paljoa miellyttävämpi kamari kuin se, jossa matkustajamme tähän asti olivat olleet.
Lauri Roderik Gråberg oli kohta yksin, sytytti sikarinsa ja käänteli erään kirjoituspöydällä olevan, ahkerasta lukemisesta kuluneen kirjan lehtiä. Siinä oli pääomien ja korkojen laskelmia yhdestä killingistä sataantuhanteen riksiin, yhdestä kuuteen prosenttiin eri pitkiksi ajoiksi, yhdestä päivästä vuoteen. Moinen kirjasto, ainoa, jonka hän saattoi huomata, näytti hänestä omistajan luonteelle yhtä kuvaavalta kuin se olisi ollut ikävä vähemmän huolelliselle säästäjälle. Hän heitti vihkosen ylenkatseellisesti syrjään, mutta silloin putosi sen sisältä irrallinen lehti. Siihen oli värikirjaimin painettu latinalainen neitsyt Maarian rukous.
Kuinka tuo lehti oli eksynyt koronlaskukirjaan, oli Lauri Roderikin mielestä turhaa tutkia. Hän tarkasti huoneen. Paitsi lipastoa ja kahta lukittua kaappia ei siinä ollut mitään salaperäistä, ei edes sukuperintöä, vanhaa, messinkikiskoista, tammista kassa-arkkua. Pöytälaatikoissa oli ongenkoukkuja, hauenuistimia, viiloja, keränpohjia, rikkitikkuja, taulaa, tulirauta, piitä sekä monta muuta kappaletta, joita Movitzin huutokauppapöytäkirjan mukaan "ei voi ihmisjärjellä arvostella". Maalaamaton puujakkara oli uunin luona, puu- ja tuohivarasto, ja rikkinäisellä, vanhoin sanomalehdin paikatulla seinäpaperilla riippui tomun ja kärpästen lian tähden melkein tuntematon taulu, missä oli kuvattuna liittovaltain sotajoukkojen tulo Pariisiin 1814. Kaikki oli muuten rappeutunutta, huonosti hoidettua ja ikävää. Se oli enemmän kuin köyhyyttä, oli kyynillistä kurjuutta. Suurempaa siivottomuutta ei saattanut ajatella. Ja moisen huoneen asukas vielä oli omaavinaan filosofin maailmanviisautta.
Suuttuneena ja uupuneena heittäytyi nuorukainen vuoteelleen. Kummallisia vastakohtia! Se oli niin puhdas ja huolellisesti tehty kuin konsanaan vieraanvaraisessa pappilassa.
Mistä lieneekään johtunut, päivän tapahtumistako vai kääresyltystäkö ja viidestä kovaksikeitetystä munasta — uni pakeni nuoren ylioppilaan väsyneistä silmistä. Lapsuudenmuistelmat kodista ja koulusta sekaantuivat uudempiin vilkkaamman elämän muistoihin, jota hän jo kaksi vuotta oli viettänyt yliopistokaupungissa. Hän oli ollut hillitsemätön, vallaton koulupoika, jonka hyvä pää sai korvata sen, mitä ahkeruudesta puuttui, ujostelematon, elämästä iloitseva ylioppilas, joka olematta juoppo kuitenkin ymmärsi nauttia elämästä ja olematta laiska tutki ainoastaan sitä, mikä häntä huvitti, sangen vähän edistyen todellisissa tiedoissa. Kaksikymmenvuotiaana hän ei ollut enempää eikä vähempää kuin moni muu hänen asemassaan oleva rikkaan miehen poika: elämän kysymysmerkki, hetken leikkikalu, peräsintä vailla oleva purjehtija, joka huoletonna antoi tuulen ajella itseään kohti tulevaisuuden ääretöntä valtamerta, mikä auringon valaisemana aukeni hänen eteensä.
Mutta siinä kuplassa oli kuitenkin pohja; Lauri Roderik Gråbergissa oli luontaista oikeudentuntoa ja tuota vielä epäselvää myötätuntoa kaikkea jaloa ja ylevää kohtaan, joka harvoin haihtuu turmeltumattoman nuorukaisen rinnasta. Miksi olisi hän muuten niin suuresti halveksinut vanhaa koronkiskuria ja sitä, että hän teeskenteli jalompia tunteita. Miksi olisivat yksin nuo kauppaharrastuksetkin, joiden keskellä hän oli kasvanut ja jotka saivat hänen käytännöllisen tätinsä kulkemaan markkinamatkoillaan, tuntuneet hänestä niin vastenmielisen vähäisiltä? Miksikä oli hän halveksinut serkkuaan aina siihen asti, kunnes hänen lausumansa odottamaton sana sai hänet säpsähtämään? Se sana koski häntä itseään, se oli asettanut hänet alemmaksi miestä, jota hän suuresti halveksi: "hän etsii ainakin totuutta, mitä sinä et tee". Mikä on totuus? Mikä on tuo elämän päämäärä, minkä pelkkä etsiminen jo koroittaa miehen niin korkealle, että hän kurjuutensa syvyydessäkin on ylempänä voimakasta, joka halveksii hänen heikkouttaan.
Ensi kerran elämässään Lauri Roderik kysyi siten itseltään. Hän tunsi, että tuo kysymys oli joskus vaativa vastauksen, mutta sillä kertaa hän oli liian väsynyt ja kevytmielinen voidakseen kauemmin miettiä niin vakavia asioita. Hän tahtoi nukkua, mutta ei voinut. Hän koetti tavallista keinoa, rupesi ajattelemaan mitä joutavimpia ja ikävimpiä muistoja, professori X:n nukuttavia luentoja, menojensa tiliä, laiskoja kyytihevosia, suurta Kallenaution kangasta, Margret-tädin perintökeinotteluja ja rouva C:n ruokasäilykköpäivällisiä, joista oli laulettu helkkyvällä kuusimitalla:
Tack för potates och fläsk och tack för fläsk och potates![12]
Kaikki nuo asiat ynnä nuoruus ja väsymys saivat vihdoin Lauri Roderikin vaipumaan nukkumisen ja valveillaolon suloiseen välitilaan, jolloin ajatuksen siivet uupuvat ja kuvittelut hajaantuvat ruusunväriseksi hämäräksi. Kynttilä paloi vähitellen loppuun, kunnes se itsestään sammui. Joulukuun yön pimeys, jota suljetut ikkunaluukut vielä enensivät, verhosi kaikki huoneen esineet läpinäkymättömään huntuun.
Lauri Roderik ei kuitenkaan nukkunut niin sikeästi, että se olisi estänyt erään mielikuvan yhä edelleen kummittelemasta hänen muistossaan, nimittäin puoli-imperiaalin, jolla sinä iltana oli ollut niin kummallinen vaikutus. Se ilvehti alinomaa hänen silmissään milloin pienenä ja ohuena kuin peliraha, milloin suurena ja loistavana kuin täysikuu. Se ei jättänyt häntä hetkeksikään rauhaan, se helisi hänen korvissaan, pyöri hänen käsissään, hyppeli edestakaisin milloin peitteellä, milloin vuoteen laidalla ja toisinaan lattialla, tehden punaisia ympyröitä kuin nopeasti pyörivässä liikkeessä oleva, hehkuva tikku, tai loistavia juovia kuin öinen nopea tähdenlento. Se kävi yhä tungettelevaisemmaksi, yhä tuskastuttavammaksi; vihdoin se ryömi ihan hänen päälleen. Siihen uni loppui; Lauri Roderik nousi istumaan, päästäkseen varmuuteen siitä, että oli uneksinut.