Hämmentyneenä hän katsoa tuijotti pimeyteen kauan tietämättä, mitä hänen piti uskoa. Sillä aivan silmäinsä edessä hän näki vastakkaisella seinällä jotakin, joka oli ihan tuon onnettoman kultarahan näköinen — pienen, pyöreän ja loistavan pisteen, joka tosin pysyi paikallaan, mutta värähteli omituisesti. Paikka, sen asukkaat, uni, pimeys, kaikki yhdessä tekivät kummallisen kammottavaksi tuon loistavan läikän, jonka oikeata laatua hän ei saattanut käsittää.
Mutta kun valopilkku yhä vain pysyi paikallaan ja muuttumattomana, rohkaisi Lauri Roderik mielensä, nousi ja meni seinän luo, jossa ilmiö näkyi. Silloin hän huomasi hieman keventynein sydämin, ettei kummitteleva imperiaali ollutkaan muuta kuin hieno valojuova, joka tuli sisemmän huoneen oven avaimen reiästä ja kohtasi vastapäätä olevaa seinää. Siihen selitykseen olisi ehkä monikin hänen sijassaan tyytynyt ja muusta huolimatta palannut jatkamaan häiriintynyttä untaan. Mutta Lauri Roderik tunsi varsin hyvin tätinsä oivallisen unenlahjan ja täsmälliset elämäntavat, niin ettei häntä voinut olla jonkin verran ihmetyttämättä tulen loistaminen niin myöhään hänen makuuhuoneestaan.
— Muori nukkuu, hän arveli itsekseen. — Kuka sitten näin myöhään yöllä polttaa kynttilää? Tokkohan komissaari itse?
Vanhuksessa oli kaiken viheliäisyydenkin ohella jotakin, jota Lauri Roderik ei ollut voinut oikein selittää. Hänen oli tutkittava, mitä kynttilän valo merkitsi. Muuta keinoa ei ollut, hän aukaisi hiljaa sisemmän huoneen oven. Ihmeekseen hän huomasi senkin huoneen olevan yhtä pimeän kuin omansakin. Epätietoisena hän pysähtyi kuuntelemaan ja päätti tutusta, säännöllisestä murinasta, että Margret-rouva nautti häiritsemättömässä levossa unen hyvyyksiä.
Odotuksessaan pettyneenä Lauri Roderik oli juuri jättää sikseen kaikki enemmät tutkimiset, kun hän uudelleen huomasi saman hienon valojuovan loistavan eräästä ovea vastapäätä olevasta kohdasta ja, kuten hän oikein arvasi, vielä sisemmän oven avaimenreiästä.
— Tuolta siis! hän ajatteli ja hiipi hiljaa varpaisillaan ajamaan takaa kummittelevaa valoa, joka jo niin kauan oli tehnyt pilaa hänen uteliaisuudestaan.
10. LAURI RODERIKIN NÄKY.
Kesken syntynyt on parempi kuin hän.
Se, jolla on edessään ratkaisematon sielutieteellinen arvoitus ja jota sen lisäksi vielä kiihoittavat nuoren tytön vertailemiset, ei liian ankarasti tuominne uteliaisuutta, mitä ei muissa olosuhteissa sopisi suuresti kiitellä. Lauri Roderik Gråberg avasi enempää epäröimättä oven, josta pääsi seuraavaan huoneeseen Margret-rouvan makuukamarista. Saranat lienevät olleet hyvin voidellut, sillä sekin ovi avautui, kuten ulkopuolinenkin, ihan äänettä. Kirkas valo loisti sieltä vastaan. Heijastuspeilillä varustettu lamppu oli asetettu niin, että sen tuli oli aivan kumpaisenkin oven avaimenreiän kohdalla, joten valonsäde saattoi tunkeutua aina kolmanteen huoneeseen asti.
Lauri Roderik pysähtyi hiljaa oven luo, ja se, mitä hän näki, kun hänen silmänsä ehtivät tottua lampun valoon, ei suinkaan ollut omiaan vähentämään hänen kummastustaan. Hän oli tullut jokseenkin suureen huoneeseen, jonka erinomaisen komea sisustus oli kokonaan kallisarvoisista puulajeista valmistettu ja jonka lattia oli peitetty persialaisella matolla. Kuitenkin oli tuo huone vain puoleksi valaistu, sillä lamppu paloi vielä sen takana olevassa pienessä kammiossa, ja kuten kaikki asteittain kohosi arvossa tuossa salaperäisessä asunnossa, niin olisikin tuo sisin kammio rikkautensa puolesta kelvannut vaikkapa ruhtinaan makuukamariksi. Sieltä näkyi punaiset, silkkiripsuiset samettiverhot, helmiäiskoristeinen kirjoituspöytä, korkea, hopeainen lamppu ja kaksi sangen hienotekoista marmorista rintakuvaa, jotka esittivät keisari Napoleon I:stä ja Aleksanteri I:stä. Lauri Roderik huomasi, että vaikka kaikki olikin niin ylellistä, ei noissa huoneissa näkynyt merkkiäkään kullasta tai kultauksesta, eikä edes muutakaan keltaista.