Amaryllis ruhtinattaren viittauksesta astui hovisoittaja esiin, kädessä suunnattoman suuri, tuohesta tehty paimentorvi, josta hän puhalsi pari alkutoitotusta, ja lausui sitten pitkän runon, jota arveltiin kirjallisuutta harrastavan maisteri Samuel Pryssin tekemäksi ja jossa rouva Helenaa verrattiin milloin Junoon, kaikkien jumalten ja jumalattarien äitiin, milloin kuningatar Semiramiiseen tai Saaraan, joka lypsi herransa Abrahamin karjaa Kidronin niityillä. Näiden ylistyslauseiden jälkeen tuli vihdoinkin loppusäkeistö, joka kuului:
Niin suuret avusi miks' ylistyst' ei saisi, miks' en ma uljaasti myös virttäin soinnuttaisi kanss' Amarylliin tuon, mi täällä saarella lampaitaan kainnust on ain' Nooan ajoista! Mut' jos ma virkkaa saan, nyt mitä päässäin pyörii, niin paimenparvella, mi tuossa riemuin hyörii, miel' yksi onpi vain: Hän, jalo Helena Vuossadat eläköön kuin paratiisissa! Ja elon iltana — kun saapuu kuolo vieno kuin kuutamoinen yö ylitse kukkatienoon — niin suku taajana kuin metsä Ruissalon nuo silmät sulkekoon suloiseen lepohon![1]
Tämän kaunopuheisen juhlarunon jälkeen kokoontuivat paimenpojat ja -tytöt sekä kaksijalkaiset lampaat nurmikolle karkeloimaan. Kaikki asettuivat piiriin, ja suurimman piirin sisällä tanssi eri pari, vuorotellen valiten kumppaninsa kaikkien laulaessa:
Nuorukainen tanssiin ennättää
ja nostaa hattuansa,
hän suuria, pieniä tervehtää,
suloneitoja mieluisimmin.
Neitosia käteen tarttuen hän lausuu luottavasti: ja sin' oot mun ja min' oon sun tään leikin loppuun asti.
Sanat "neitosia" ja "poikia" vaihdettiin tarpeen mukaan.
Tanssileikkien jälkeen oli vuorotellen juoksua ja kiikkumista, pallosilla- ja panttisillaoloa. Nuorien taitavuus ja notkeus ihastutti vanhempia. Eipä saattanut ajatella kahta omituisempaa vastakohtaa kuin jäykkä sovinnaisuus kotien seuraelämässä ja tämä hillitön vapaus vihreällä nurmikolla. Näytti siltä kuin olisi tunnettu tarvetta antaa kerrankin luonnon ja nuoruuden päästä oikeuksiinsa. Vanhatkin osasivat vielä olla lapsia ja lapsilla oli vapaus olla nuoria.
Sitten levättiin hetkinen makean juuston ja vaapukkahillon syömistä varten, sillä tuo maalainen ja maukas virvoke, joka nykyjään on jäänyt käytännöstä, oli silloin vielä yhtä yleinen kesäiseen aikaan kuin uudempana aikana jäätelöt. Seurasi sitten haukkasillaolo, tasapainossa pysytteleminen tangon avulla, nuoran yli hyppiminen ja vihdoin ruvettiin leskisille.
— Eeva! kuului hetkisen kuluttua rouva Merthenin ääni lehtimajasta.
Eevaa ei löytynyt mistään. Hänen oli nähty vievän päivällispöydästä herkkuja rummuttaja Mikulle venerantaan. Sitten hän oli mennyt metsään. Hän saattoi olla huimempi kuin kukaan vallattomassa leikissä ja heti sen jälkeen hävitä joukosta yksinäisille retkilleen. Näytti kuin hän olisi etsinyt jotakin, etsinyt koko elämänsä ajan.