— Mutta Sana sanoo lisäksi: ja seuraa minua!
Liisu kuiskasi nuo sanat tuskin kuuluvasti, mutta vanhus ymmärsi kuitenkin hänen tarkoituksensa.
— Mitä? hän huudahti vielä kerran sydäntäsärkevästi. — Eikö vieläkään? Eikö koskaan tulekaan kylliksi? Kahdenkymmenen vuoden katumus ja parannustyöt, maailman ylenkatse ja pilkka, rukoukset, valvomiset, paastot ja lihankidutukset, koko omaisuuteni on annettu köyhille, eikä kuitenkaan ole vielä kylliksi! Vanhurskas Jumala, mitä minun vielä pitää tehdä? Millä tavoin minun tulee tyydyttää niin pohjattoman vaatelias, niin kostava Jumala?
— Voi, setä-parka! — vastasi tyttö heittäytyen itkien hänen kaulaansa — kaikki tuo on tekopyhyyttä ja omatekoista vanhurskautta, se ei ole Jumalasta minkään arvoista. Laskeutukaa ristin juureen sellaisena kuin olette, itseänne ylistämättä, heittäytykää ilman kaikkea omaa ansiota Kristuksen syliin, niin samana hetkenä olette vapahdettu ilman mitään!
Vanhus ei käsittänyt häntä. Yksi ainoa ajatus näytti vallanneen ja hämmentäneen hänen sielunsa.
— Eikö vieläkään riitä? Vieläkö on jotakin tehtävä?
Äkkiä näytti hänelle juolahtavan jotakin mieleen; hän sytytti rikkitikun ja aikoi viedä liekin ikkunan edessä oleviin puolivarjostimiin. Hän kummastui, kun häntä estettiin sytyttämästä huonetta tuleen.
— Eikö tämä ole minun taloni? Miksi en saisi polttaa sitä poroksi?…
Pian seurasi toinen ajatus, joka karkoitti tieltään edellisen ja joka taas ilmaisi parannuksentekijässä koronkiskurin.
— Minunko taloni? Ei, hyvät ystävät, kuinka tämä voisi olla minun taloni? Minä olen rutiköyhä, rutiköyhä, sanon minä. Jos minulla onkin ollut talo, niin olen antanut sen köyhille … jos on ketään köyhempää kuin minä. Martta Widström, sinä voit todistaa sen oikeuden edessä, jos sukulaiset tahtoisivat vaatia perintöä. Sano heille, että talo ja kaikki, mitä siinä on, on kiinnitetty Herrallemme köyhien hyväksi. Minulla ei ole mitään; maantien kerjäläinen on rikkaampi minua. Mutta se ei riitä. Liisu sanoo, ettei koskaan tule kylliksi.