Margret-rouva, joka aina oli päätteliäs ja käytännöllinen, kääntyi emännöitsijän puoleen.
— Kuulkaa, matami Widström, nyt ei ole komissaarin laita niinkuin olla pitää. Meidän täytyy lähteä, ettekä te voi yksin tulla toimeen hänen kanssaan. Minä luulen, että meidän on parasta ottaa hänet huostaamme. Kootkaa hänen liina- ja pitovaatteensa; tilatkaa hevoset ja raittiit kyytimiehet! Minä panen kassa-arkun sinettiin todistajain läsnäollessa; muun jätämme teidän haltuunne, matami. Äskeiset hullutukset maksoivat sievät rahat. Te saatte ottaa luotettavan talon vartijan, matami Widström, vaikka se maksaisikin riksin päivässä. Kiväärejä on talossa; älkää arkailko, ampukaa jokaista, joka uskaltaa koskea pienimpäänkin esineeseen. Minä palaan uuden vuoden aikaan ja järjestän silloin talon asiat. Sillävälin saa komissaari elää meillä kuin prinssi leipurinmyymälässä. Me lämmitämme ullakkokamarin; en minä pidä lukua muutamista halkosylistä, panen palvelijattaren passariksi ja annan kunnollista jokapäiväistä ruokaa. Minulla on kotikutoisia, ruudukkaita mattoja, kyllä siitä tulee kodikasta ja lämmintä, ja minä muutatan sinne Otto Kristofer-vainajan vanhan lautapelin ja tohvelit ja yönutun. Kas niin, kiiruhtakaa, matami, kyllä minä palkitsen vaivanne.
Tuon topakan puheen aikana kohosi vähitellen suuttumuksen puna emännöitsijän kalpeille kasvoille.
— Vai ei ole laita niinkuin olla pitää? hän kysyi pelottomasti. Kuinka täällä voisikaan olla niinkuin olla pitää, kun vieraat ihmiset komentelevat ja käyvät hallitsemaan toisen omaisuutta? Jos tässä kukaan on hullu, niin ei ainakaan minun isäntäni. Tullaan vanhan miehen luo myöhään illalla ampuen ja jyryten … tehdään hänet sairaaksi ilkeäjuonisilla tempuilla … annetaan hänen tapella varkaitten kanssa … saatetaan hänen päänsä sekaisin jumalaapilkkaavalla puheella, ettei muka saa tehdä hyvää, ja sanotaan sitten: hänen laitansa ei ole niinkuin olla pitää! Minä sanon teille, hyvä rouva, mikä ei ole niinkuin olla pitää: teidän sukulaisrakkautenne, joka vain tahtoo saada perinnön. Mutta siihen sanon minä jotakin lisäksi teille, rouva, nimittäin, että perintö on oleva rakkauden mukainen, yhtä niukka. No niin, ovathan nuo sisällä olevat korukalut jotakin; myykää ne huutokaupalla: se on sitä syntisen maailman turhuutta, joka ei oikein tahdo unohtua ajatuksista, kun kerran on ollut rikas. Muu omaisuus, sanon minä, hyvä rouva, on enimmäkseen tuhkana tuossa liedessä. Minä tiedän, miten komissaari on kahtenakymmenenä vuotena antanut toista vertaa enemmän kuin hän kurjalla koronkiskomisellaan sai kokoon; häntä huvitti tehdä hyvää ja kärsiä pilkkaa. Minä olisin voinut sanoa noille viheliäisille ulkona oleville jotakin… Joka velkakirjan, jonka isäntäni on velkonut oikeuden kautta, on hän lukkarilla maksattanut takaisin ja vähän enemmänkin, parantaakseen heidän leväperäisyyttään, käräjöimis- ja juontihaluaan, mutta mitä kiitosta hän on siitä saanut? Antakaa minun nyt hoitaa häntä, ja minä lupaan, että hän on terve taas viikkokauden kuluttua!
Margret-rouva oli niin kummastuksissaan, kun tapasi siinä melkein yhtä miehekkään amatsonin kuin hän itsekin oli, ja emännöitsijä oli niin sattuvasti vedonnut hänen omaan käytännölliseen järkeensä, että hän ensi kerran elämässään tunsi itsensä voitetuksi.
— Kuulkaas nyt, matami Widström, hän alkoi, laskettuaan torventöräyksen siniruutuiseen nenäliinaansa.
Mutta hän ei saanut jatkaa puhettaan.
— Martta Widström — sanoi komissaari aivan odottamatta — tee niinkuin rouva käskee! Minä olen köyhä mies … ei minulla ole mitään, millä eläisin … tuleehan minun olla iloinen, kun sukulaiseni armahtavat minua. Tilaa hevoset; minä lähden heidän kanssaan. Liisu… Eikö nyt riitä? Vieläkö enemmän?
15. HALM GRÅBERGIA VASTAAN.
Meidän täytyy päästä 200.000:teen.