— No, venäläistä sitten! vastasi hovioikeudenneuvos. On muuan neiti tuolla idässä päin, joka mielellään ottaisi vastaan keisarinkruunun, ja sanotaan, että monta kultaseppää onkin toimessa.
— Katsopas vain! puuttui puheeseen keski-ikäinen mies, jonka kasvonpiirteet olivat kauniit, täyteläiset ja klassillisen säännölliset, huulet vienossa hymyssä. — Veli Ahlström ei tyydykään vähempään kuin että antaa moskovalaisen itsensä varustaa armeijan ja sillä valloittaa meille valmiiksi Viipurin, Viron ja Liivinmaan. Eikä meidän tarvitse muuta kuin juoda kipponen olutta hänen menestyksekseen.
— Veli Hassel näyttää paremmin perehtyneen vanhoihin roomalaisiin kuin nykyajan politiikkaan, puhkesi hovioikeudenneuvos kiivastuneena puhumaan. Minä sanon erään asian, josta eivät Cicero tai Virgilius ole koskaan edes uneksineetkaan, nimittäin sen, että Lewenhaupt neuvottelee salaa markiisi Chetardien välityksellä suuriruhtinatar Elisabetin kanssa. Hänelle on edullista ostaa meidän ystävyytemme mistä hinnasta hyvänsä; meidän suoranaisesta avustuksestamme maksaa hän mitä me itse pyydämme.
— Lupauksillako? Niin tietysti.
— Paremmilla kuin lupauksilla, epäuskoinen veliseni! On kyllä kielletty kielimästä, mutta jos, hyvät herrat, ette sitä levitä edemmäksi, saatan teille ilmoittaa, että suuriruhtinatar aivan piakkoin aikoo käydä tiluksillaan Karjalassa.
— Entä sitten?
— No, jos et, veli, sitä käsitä, ei minulla ole mitään lisättävää. Luulisipa tuollaista huvimatkaa helpommaksi selittää kuin Horatiuksen oodit. Meidän karjalaiset jääkärimme ovat muutaman penikulman päässä sieltä.
— Ahaa! Me sieppaamme lumotun prinsessan, koroitamme hänet valtaistuimelle ja tyydymme vaatimattomaan palkintoon, neljään maakuntaan. Se on todellakin helpompaa käsittää kuin Minelliuksen Horatius-tekstin selitykset. Venäjän hallitus on tietysti umpikuuro ja upposokea. Mitä me täällä kaikessa salaisuudessa kuiskailemme olutkipposten ääressä Ruissalossa, siitä tietysti ei meidän huonokuuloisilla pietarilaisilla naapureillamme voi olla vähintäkään aavistusta.
— Älkäähän, kuulkaa, hyvät herrat — keskeytti neuvosmies Wechter, hyvin ponteva politikoitsija ja Turun kaupungin valtiopäivämies 1738 — tuo ei ole, jos saan sanoa, muuta kuin ämmäin lorua. Yhtä mahdotonta on nyt meille sodan tulo kuin koirain sitominen makkaralla ja vaatteenteko koivunkarpeista. Ovatko hatuntekijät hulluina? Eihän heillä ole kolmeakaan tuhatta miestä valmiina. Merthen kyllä tekee tenän heidän sodanhalulleen, ja ellei Merthen, niin Buddenbrock. Tuhat tulimmaista! Hirmuvaltako vaiko vapaus täällä vallitsee?
— Paremmin ehkä tekisit, veli Wechter, jos asettelisit sanasi vähän varovaisemmin, huomautti hovioikeudenneuvos. Eikä tiedä näinä aikoina, milloin puhuu päänsä pölkylle.