— Margret, sanoi kauppaneuvos, jos sinulla olisi onneton veli ja hän asuisi muutaman askelen päässä talostasi, häpeäisitkö sinä tunnustaa häntä sukulaiseksesi?
— Kysymys sekin, lanko! En. Mutta viisas hänen pitäisi olla. Järkeä ei Stenissä ollut kahdentoista killinginkään verran, kun laahasin hänet tänne Isostakyröstä. Vanha pahus oli hänessä, ja varjelkoon, mimmoisia houreita hänellä oli muka jonkinlaisten pahantekojen sovittamisesta! Ihminen on heikko olento, lanko; meidän ei sovi mellastella tämän maailman tavaroilla kuin järjettömien elukoitten, muista se. Hannu; Belialin puro käy läpi Halmin suvun. No, toden totta, emmepä me muutkaan ole paljoa parempia; sama on vikana Gråbergissa ja koko liudassa. Liisu vain sai edes vähän hillityksi Sten-lankoa; sentähden arvelin: mitäpä hyötyä olisi lääkärien ja apteekkarien palkkaamisesta? Tässä ei auta mikään cremortartari (viinikivi). Minä otin Pokkisen Annan hoitamaan häntä ruoasta ja kahdesta riksistä viikossa, siinä ei käy säästäminen ja itse huolehdin joka päivä, että hän sai säännöllisesti pehmeäksi keitettyjä munia, kalaa ja kanasoppaa. Otto Kristofer-vainajan yönuttu ja tohvelit olivat hänellä vuoteensa vieressä, lautapeliä ei maksanut vaivaa muuttaa sinne. Tosin hän yritti joskus hulluuksissaan mennä ulos, mutta silloin lähetettiin Liisu hänen luokseen, ja hän tyyntyi. Liisu luki joka päivä hänelle Jumalan sanaa; minä arvelen, että siinä oli hänen apteekkinsa. Rahaa hän ei saanut koskaan nähdä, se oli hänelle myrkkyä; mutta kun hän tuli vähän paremmin mukiinmeneväksi päästään, alkoi Liisu karkoittaa hänestä paholaisen juonia. Ensin oli hänellä kaulassaan, ikäänkuin sattumalta, keltainen kaulahuivi; siitä vetäytyivät, ajatteles lanko, Stenin kasvot vääriksi, mutta koska huivin omistaja oli Liisu, oppi hän sitä sietämään. Sitten hän tottui sietämään keltaisia hansikkaita, keltaista sitruunaa ja vihdoin messinkistä kynttilänjalkaa. Toista oli, kun Liisu sitten rohkeni näyttää hänelle kultasormustaan ikäänkuin leikillä; me luulimme, että hän tulisi tuiki hulluksi uudelleen. Pokkisen Anna ja minä seisoimme vartijoina oven luona, hän näet pyrki ulos; hän, pitkä, voimakas mies; olisimme me siinä olleet aika pulassa, jollei Liisu olisi saanut häntä jälleen lauhkeaksi. Kolmen päivän perästä hän saattoi sietää kultasormusta, ja nyt hän voi katsoa mitä tahansa muuta paitsi rahaa. Kuulehan vain, lanko; hän ei kärsi seteliä eikä edes kuudenäyrin rahaakaan! Ei ketään, paitsi meitä kolmea, Liisua, Annaa ja minua, ole viiteen viikkoon päässyt hänen luokseen; sinä, lanko, olet ensimmäinen. Tahtoihan kyllä Edvardsonkin sinne, mutta minäpä en päästänytkään.
— Ennen kuka muu hyvänsä kuin Edvardson! Minä olen iloinen, Margret, että sinä olet ollut niin ystävällinen Sten-veli-raukalle; kyllä se päivä tulee, jolloin vaivasi runsaasti palkitaan. Ymmärräthän kuitenkin, ettei hänen asioitaan voi jättää noin vain oman onnensa nojaan. Velkakirjat voisivat langeta, obligatsioneja saatettaisiin vaatia maksettaviksi tai saattaisi niitä joutua arpaan. Mitä siitä arvelet? Tahdotko, että minä otan pesän hoitaakseni?
— Minä olen sitä mieltä — vastasi Margret-rouva, nyökäyttäen veitikkamaisesti päätään, mikä merkitsi: senpä kyllä uskon, hyvä herra, mutta sinne ei käy nokkaansa pistäminen — minä olen sitä mieltä, että koska Sten-lanko nyt alkaa jälleen tulla järkiinsä, hoitaa hän itse asiansa. No, siinä on kyllä yhtä ja toista sekä pitkin että poikin; mitä tulee ajatella miehestä, joka polttaa velkakirjansa velallistensa nähden? Mutta minä en punnitse enää naulaakaan pellavia, jollei Liisu paranna häntä. Odottakaamme kevääseen asti. Matami Widström hoitaa pesän Isossakyrössä, minä lähetin nimismiehen tekemään tavaraluetteloa, ja kassa-arkun panin sinettiin todistajain läsnäollessa. Odottakaamme, lanko! Sten on hurja mies, se on sukuvika… Liisu!
Liisu tuli puotikamarista.
— Luuletko, että Hannu-setä voi tänään käydä tuolla ylhäällä tervehtimässä häntä?
— Hän on nyt levollinen. Käykää ylös, setä. Mutta älkää puhuko rahoista!
— Kukapa puhuisi nuorasta hirtetyn miehen talossa? Mene sinä mukaan,
Liisu, mene mukaan; eihän koskaan saata tietää, mitä voi tapahtua.
Muutama silmänräpäys myöhemmin oli kauppaneuvos veljensä tyttären kanssa komissaarin ullakkokamarissa. Vanhus istui pöydän ääressä ja viilaili teräslankoja linnunhäkiksi. Hänellä oli yllä veljensä Otto Kristoferin kuuluisa yönuttu ja tohvelit; kuihtuneen näköinen hän oli, vaan ei sekavamielinen. Veljekset eivät olleet nähneet toisiaan kolmeenkymmeneen vuoteen.
Hannu Halm ei ollut mikään sydämetön mies. Kyynelet nousivat hänen silmiinsä, kun hän jälleen näki kerran niin ihaillun, sittemmin inhotun veljensä, joka oli kaksikymmentä vuotta vanhempi häntä ja kerran oli ollut suvun toivona, kunnes hänestä tuli sen epätoivo — veljensä, joka oli rikkonut niin paljon, mutta myöskin kärsinyt niin paljon.