— Etkö tunne minua, Sten-veli? hän kysyi.
Vanhus katsoi häntä eikä ollut huomattavasti liikutettu.
— Sten-veli? hän toisti. Minulla oli kaksi veljeä. Oletko sinä Otto
Kristofer vai Hannu Herman?
— Otto on kuollut, minä olen Hannu. Minä tulin vielä kerran tässä maailmassa pudistamaan kättäsi ja kysymään, voinko millään tavoin olla sinulle hyödyksi.
— Vai niin, oletko Hannu? vastasi komissaari yhtä välinpitämättömän levollisena. — Sinä olet vanhentunut; ei ole aina onneksi vanhaksi tuleminen. Ja sinäkö tahdot pudistaa kättäni? Niin, niin, olimmehan veljeksiä. Mutta täällä ei ole mitään perittävää, Hannu, ei vanhaa nuttukuluakaan. Minä olen köyhä mies, Jumalan kiitos, että olen köyhä. Minä elän sukulaisteni armoilla. Anna minulle kätesi; olipa se kiltisti tehty.
— Oletko nyt terve, Sten-veli? Oletko tyytyväinen?
— Hyvin terve. Hyvin tyytyväinen. En ole koskaan ollut niin tyytyväinen aina siitä asti, kun laskin mäkeä Kallisen rinteessä. Silloin ei sinua vielä ollut olemassa, Hannu. Ja mitä olikaan sinulla tekemistä täällä maailmassa? Täällä on syntiä ja rauhattomuutta, ei mitään muuta.
— Voinko auttaa sinua millään tavoin, Sten-veli? Etkö tarvitse mitään mukavuutta? Etkö huoli Virginian tupakasta? Tai ehkä tahdot hyvää, virkistävää viiniä?
— Ei, kiitoksia, minä en tarvitse mitään. Minulla on hyvä olla, kuten näet. Minä tyydyn tähän. Maltas, lähetä minulle vähän teräslankaa! Minä teen nyt linnunhäkkejä ansaitakseni ylläpitoni. Minä teen myöskin ongenkoukkuja; sinä voit myydä niitä kaupassasi. Onhan sinulla kauppa? Vai oletko ehkä köyhä kuin minäkin? Se olisi sinulle onneksi, Hannu.
Rikas kauppaneuvos loi silmänsä alas.