— Älä pelkää, sanoi vanhus levollisesti. — Minä kestän nyt kaikki. Koko maailma saakoon tietää, että minä olen köyhä mies ja elän sukulaisteni armoilla. Hannu ei hävennyt tunnustaa minunlaistani konnaa veljekseen; häpeäisinkö minä sitten tulla lainavaatteissa?
— Mutta olettehan katolilainen, setä!
— En, lapseni, olenhan sanonut sinulle, että tunnustan kristinuskoa erottelematta eri tunnustuksia. Tyydytkö siihen, Hannu?
— Kyllä, Sten-veli. Kello kolmelta siis. Jää hyvästi.
— Hyvästi.
20. LAPSEN PUUMERKKI.
Kiitä Jumalaa, ettet saanut ennustajan lahjaa.
Kauppaneuvos Hannu Herman Halm oli siihen aikaan saanut surun, paljoa tuntuvamman kuin hän osoitti niissä muutamissa sanoissa, jotka hän sivumennen lausui ainoalle uskotulleen, kirjanpitäjä Stenmanille. Hänen vanhin poikansa Juhani, isän ja kauppahuoneen ylpeys, oli askel askelelta vaipunut syvemmälle turmioon. Jokainen kirje toi siltä Lontoon kauppahuoneelta, jossa Juhani oli konttoritoimessa, yhä surettavampia tietoja. Viimeinen niistä oli kertonut, että Juhani Halm oli erotettu konttorista, ja siinä oli myöskin ollut väärennetty, isän hyväksymä vekseli, jonka Lontoon kauppahuone oli kuitenkin lunastanut pelastaakseen nimen häpeästä. Salaisuus oli hyvin kätketty; ei kukaan kotiseudulla aavistanut sitä, mutta se oli särkenyt isän sydämen ja tunkenut kaikki muut ajatukset syrjään.
Eräs lohdutus oli vielä — pieni poika, jonka Luoja oli lähettänyt korvaamaan tuhlaajapoikaa, hän saisi periä kaiken sen rakkauden, mitä tähän asti oli tuhlattu vanhemmalle veljelle; hänestä olisi kerran tuleva perheen tuki ja kauppahuoneen kunnossapitäjä. Sentähden täytyi saada jo hänen kätkyensä siunatuksi; sentähden oli korkeuden armo ostettava mistä hinnasta hyvänsä — runsailla lahjoituksilla, leskien esirukouksilla, onnettoman, halveksitun veljen tunnustamisella … ja vihdoin myös veljentyttären, Liisun, rukouksilla, kun lapsi ristittäisiin. Sillä Hannu Halmin sydänkonttoriin tuli toisinaan, milloin liikeasiat olivat vaiti, salaperäinen, kauan unohduksissa ollut velkoja, jonka nimeä ei ollut kirjoitettu konttorikirjoihin saamisten eikä velkojen puolelle, vaan joka puhui toisista kirjanpidoista, toisen maailman tilinteoista. Liisu Halm tunsi sen kopean velkojan; hän yksin oli katsahtanut porttien läpi tuohon hirmuiseen tuntemattomaan maailmaan, missä eivät maalliset numerot ja kyynärmitat kelvanneet mihinkään. Häntä, Liisua ei saanut puuttua, hänen täytyi kirjoittaa kuittinsa kastetodistukseen, jotta se kelpaisi pääsylipuksi onnelliseen elämään.
Tavallinen päivällisen aika oli kello yksi, siis, silloisen ristiäistavan mukaan, olivat kahvipidot kello kolmelta. Rikas talo, joka loisti ylellisyydestä sellaisesta, jota niihin aikoihin asti ei oltu tunnettu paikkakunnalla, oli kohta täynnä kaupungin ylhäisimpään seurapiiriin kuuluvia vieraita.