Ei oltu vielä opittu kutsumaan ainoastaan sukulaisia ja lähimpiä ystäviä; kaupunki oli moisiin tilaisuuksiin nähden kuin suuri perhe, ja sentähden ei voitu viettää mitään häitä, ristiäisiä tai hautajaisia kutsumatta sadoittain vieraita.
Talon nuori emäntä sai yksityisessä huoneessaan olla rauhassa noilta vierailta, jotka välinpitämättöminä katselivat hänen äskensyntyneen poikansa pääsemistä kristillisen seurakunnan jäseneksi. Hänkin rukoili siunausta lapselle, mutta hän ei ostanut sitä, hän anoi sitä ilmaiseksi.
Kaupungin kirkkoherra astui arvokkaana ja hyväätarkoittavana esiin, käsikirja kädessä, liperit koviksi silitettyinä, ja otti vastaan nimilipun, joka oli leimaava äskensyntyneen ihmisten keskuudessa tunnettavalla puumerkillä. Hän oli tottunut lukemaan kastesanat laulavalla äänellä, joka vaikutti yleisöön. Hän tiesi tekevänsä sen hyvin, niin ettei rahtuakaan unohtuisi; hänen omalletunnolleen oli siinä riittävästi; ajallinen ja iankaikkinen palkinto oli muka kyllä tuleva. Mitään sellaista ajatusta tai rukousta, että tuon lapsen nimi kerran taistelun loputtua kirjoitettaisiin ylhäällä elämänkirjaan, ei johtunut hyväätarkoittavan kelpo papin mieleen. Hän oli kastanut monta sataa pienokaista, jotka ovat Jumalan valtakunnan omia, ja hän oli kastanut heidät niinkuin linnan vahtimestari aukaisee palatsin portin linnanisännän alamaisille, pysyen itse ulkona torilla.
Nuori äiti saattoi huoneestaan nähdä hänet, kun ovi oli puoliavoimena. Mitä liikutti häntä pappi? Hän ajatteli lastaan, joka istutettiin rikkauden taimilavaan ja joka kenties oli saava päättää päivänsä köyhyyden rikkaläjässä. Sellainen elämänsiemen, sellainen pieni poika-parka, kiedo hänet vaikka mitä pehmeimpiin, pitseillä koristettuihin kapaloihin, hyväile häntä vaikka kuinka hellästi, hoitele häntä vaikka kuinkakin kateellisen huolekkaasti — ei kukaan voi sanoa äidille, missä ja miten hän kerran on lopettava myrskyisen elämänsä … ehkäpä haudattuna etäällä erämaan hiekkaan, napaseutujen hankiin tai valtamerten pohjattomaan syvyyteen. Äiti, äiti, nauti nyt tänä hetkenä puhtainta iloa, mitä maa sinulle suo — sulje rakkauden kyyneliä vuodattaen lemmittysi uskollisinta sydäntä vasten, joka sykkii toisen olennon onnen tähden — kuvaile hänen tulevaisuutensa valoisimmaksi, mitä toivo voi uneksia ihmisolennon aamunkoitossa — mutta kiitä lempeätä kohtaloa, ettet ole saanut ennustajan lahjaa nähdäksesi tuntemattomaan tulevaisuuteen!
Kummit järjestyivät paikoilleen. Margret-rouva, jolla äskensyntynyt oli sylissään, oli asettunut vastapäätä konsuli Gråbergia — kauppakilvoittelulla ei ole mitään tekemistä ristiäisten kanssa. Ihmeekseen keksivät vieraat kummien joukosta useimmille oudon, pitkän ja laihan kumaraisen herran.
— Kuka hän on? kuiskailtiin.
— Matkoilla oleva ruotsalainen sotilas, arvasivat jotkut.
— Hän on komissaari Halm, sanoi hiljaa kapteeni Edvardson; hänen terävä silmänsä oli tuntenut miehen, joka monta vuotta sitten tuli hopeakaupasta niin epäiltävän kuuluisaksi.
— Komissaariko? kuiskasivat taas lähinnä seisovat ja katsoivat toisiinsa ikäänkuin kysyen, mitenkä se oli mahdollista.
— Onhan hän kauppaneuvoksen veli, huomautti kapteeni kylmästi.