Torninkello oli lähes neljä iltapäivällä, kun kastetoimitus alkoi. Neljä pientä tyttöä, kolme omilla jaloillaan ja neljäs hoitajattaren sylissä, katselivat viattomasti ihmeissään pappia, kastemaljaa, pikkuveljeään ja monia outoja vieraita. Päivä oli kirkas ja kylmä; salin ikkunat olivat lounaaseen päin. Mailleen menevä tammikuun auringon valo alkoi kultahohteisena loistaa ikkunoista. Pappi ehti sanoihin "lapsi, luovutko perkeleestä ja kaikista hänen menoistaan?" — kun kirkas, kultainen auringon säde valaisi kaikki lapset ja häilyi äskensyntyneen pään ympärillä kuin loistava sädekehä.
Samassa kuului raskas kaatuminen. Mitä se oli? Komissaari Sten Halm vain oli vaipunut maahan.
Hämmennystä syntyi, pappi pysähtyi keskelle lausetta; tainnoksiinmennyt kannettiin pois. Taas kuului kuiskauksia salissa, mutta äänekkäämpiä kuin ennen: Sten Halm se on … se hopealastistaan kuuluisa.
— Niin — huomautti taas kapteeni Edvardson yhtä kylmästi kuin olisi hän tallannut kärpäsen kuoliaaksi — hän on kauppaneuvoksen veli.
Liisu oli kadonnut kummien rivistä, mutta Margret-rouva seisoi vakavana, lapsi sylissä. Kirkkoherrakin viipyi paikallaan, käsikirja avoinna ja käsi veteen pistettynä, kunnes ehdittiin rauhoittua häiritsevän keskeytyksen jälkeen. Sitten hän saattoi taas jatkaa: minä kastan sinut, Sten Otto Herman…
Toimitus päättyi ja uusi jäsen oli saatu kristilliseen seurakuntaan. Isäntä oli miellyttävä ja levollinen kuin ainakin. Valitettavasti sairasti hänen veljensä Sten, joka äskettäin oli asettunut kaupunkiin asumaan, pyörtymystautia; ei se ollut mitään, mistä olisi tarvinnut olla levoton; se ei merkinnyt mitään. Siihen selitykseen läsnäolijat tyytyivät tai olivat tyytyvinään; runsas kestitys sulki monen puheliaan suun, mutta siitä huolimatta pysyi komissaari sen iltaa puheenaiheena. Ken ei olisi tiennyt hänen elämäntarinaansa? Juuri hänhän joutui ennen muinoin kahdesti köyhäksi, kahdesti rikastui uudelleen ja joutui kahdesti huonoon maineeseen, pakeni sitten velkojiaan isänmaastaan ja palasi vihdoin koronkiskurina ja ihmisvihaajana elääkseen erakkoelämää ja aaveita näkemään. Kuinka uskalsi kauppaneuvos, kuinka uskalsi hänen pahamaineinen veljensä moisessa tilaisuudessa?… Mutta komissaari oli taas rikas, hänen sukulaisensa tahtoivat saada perinnön; mitä ei raha uskalla? Köyhät ja kunnialliset ihmiset eivät koskaan voisi tehdä sellaista. Niin, Hannu Herman Halm oli tosin hyvin kunnioitettu ja vieraanvarainen isäntä, hänen kotinsa oli hyvin miellyttävä … mutta liian tuhlaavaisen komea … millaisia mattoja, peilejä, tauluja, uutimia … mutta Halmin suvusta on paljon sanomista; ylpeys käy lankeemuksen edellä… Ja niin maisteltiin hyviä makeisia, oivallisia rypäleitä, sokerileivoksia … hyväiltiin lapsia, kyseltiin hellästi huolehtien kauppaneuvoksen rouvan terveyttä ja juotiin äskensyntyneen terveydeksi samppanjaa.
— No, Gråberg! — sanoi rikkiviisaasti muuan lihava herra, joka kuului porvariston vähemmistöpuolueeseen — oletko kuullut, veli, päivän suurta uutista? Palon hävittämä X-kylä on saanut 50.000 suoranaisena valtioapuna ja kaksi vertaa enemmän korottomana kuoletuslainana kahdeksikymmeneksi vuodeksi. X-kylä seisoo paikoillaan lujana kuin kallio.
— Olkoon onneksi! vastasi konsuli Gråberg kuivasti.
— Sen uutisen voisit mieluummin kertoa talon isännälle, veliseni, vastasi kapteeni Edvardson. Sepä vasta sattui. On onni olla ystävyyssuhteissa naisten välityksellä … asetellaan miinoja kilpaveljen räjäyttämiseksi … ruuti räjähtää omien jalkain alla, ja kilpaveli nauraa.
— Niin, se ilo lienee isännällemme maksanut aika sievät summat, sanoi lihava herra hymyillen.