Tuskin oli juoruilu saanut siitä aiheesta äimän pistelläkseen Gråbergin kauppahuonetta, ennenkuin se sai vielä pahemmasta aiheesta paksun naskalin Halmin varalle. Juhani Halm palasi Englannista niinkuin valitettavasti monenkin rikkaan miehen poika on palannut kullan, maailman ja nuoruuden yhdistyneistä kiusauksista. Eikä enää hänen rikoksensakaan pysynyt salassa: vekseliasia oli Lontoosta levinnyt Gråbergin kirjeenvaihtajien kautta. Turhaan onneton isä koetti pitää hunningolle joutunutta poikaansa poissa ihmisten näkyvistä. Pikkukaupungilla on silmät joka nurkassa ja sopessa: nuori Juhani hiipi öisin salaa ulos, ja päivällä löydettiin hänet aina kaupungin pahimmista kapakoista juomasta niiden irstaimpien renttujen kanssa. Vihdoin isä lähetti hänet ankaran tarkastuksen alaisena kauas sisämaahan, missä hän sitten pysyi odottelemassa isänsä kuolemaa, jolloin hän toivoi saavansa oikeutensa voimaan.
Ikäänkuin se koettelemus ei olisi vielä sattunut kyllin syvälle sydämeen, tuli uusi kesän saapuessa. Halmin nuori, rehellinen ja tavattoman taitava kirjanpitäjä Tervola joutui kiihkeän keuhkotaudin uhriksi, jonka hän sai kiireisellä talvimatkallaan viitenä unettomana yönä Riikaan pyrkiessään. Niinä neljänä kuukautena, jotka kuluivat Tervolan palaamisesta, tunsi Halm rakastavansa häntä enemmän kuin poikaansa, joka niin huonosti oli palkinnut hänen rakkautensa. Kaikin mahdollisin keinoin koetettiin pidättää murhanenkeliä, mutta missä rakkaus on voimattomana, hymyili kuolema ivallisesti rahalle. Kun Otavan varustaja seisoi kalvenneen uhrinsa vieressä ja näki yksinäisen äidin itkien polvistuneena poikansa vuoteen ääreen, silloin — niin, vasta silloin Hannu Herman Halm tunsi, että kaikki hänen kultansa oli vain kourallinen tomua.
— Tästä lähin — hän sanoi itkevälle leskelle — olen minä teidän poikanne.
— Minä kiitän teitä — äiti vastasi aavistamatta, mikä oas piili hänen viattomissa sanoissaan — minä tarvitsen niin vähän. Antakaa minulle hauta poikani viereen!
Hannu Halm palasi konttoriinsa, neuvoi Stenmanille, mitä sinä päivänä oli tehtävä, ja meni omaistensa luo. Ensi kerran hänen vaimonsa silloin näkikin hänen tulevan luokseen konttoriaikana. Pienet tytöt tanssivat ihastuksissaan hänen ympärillään ja näyttelivät hänelle nukkejaan. Hän hyväili heitä, tunsi mielensä levollisemmaksi ja otti kätkyestä pienokaisen syliinsä.
— Sinä, hän sanoi, sinä, josta minulla on ollut vain iloa eikä vielä mitään surua — saanko nähdä sinusta tulevan paremman ihmisen kuin isäsi? Oi, poikani, pikku Sten, älä sekaannu moneen asiaan … tai jos se tulee osaksesi, älä koskaan anna sieluasi rahalle!
Hänen puolisonsa ymmärsi hänet; vaimo ymmärtää kaikki sydämellään.
— Ei — hän sanoi ja kiersi kätensä hänen kaulaansa — meidän pikku Stenimme oppii rakastamaan Jumalaa ennen kaikkea ja lähimmäisiänsä niinkuin itseänsä. Hän ei koskaan tuota sinulle murhetta.
22. KAPTEENI EDVARDSON.
Hän oli itse oveluus.